"Mitä tämä on, Luco?" don Gusman kysyi, epäröiden ottaen vastaan kirjeen.
"Lukekaa, lukekaa, herrani", vanha palvelija vastasi. "Aijoin hämmästyttää teitä heti vapaaksi päästyänne, mutta te olette itsepäinen, että pakotatte minut ryhtymään viimeiseen keinoon."
Don Gusman aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja lukaisi sen nopeasti.
"Kaikkivaltias Jumala!" hän huudahti liikutettuna. "Olisiko mahdollista, että Antonia on saanut järkensä takaisin! Hän käskee minun elää!"
"Totteletteko tällä kertaa, herrani?" kersantti kysyi.
"Tee miten tahdot, Luco, minä tottelen sinua kaikessa. Oh, nyt tahdon elää!"
"Kies'avita! Te saatte elää, herrani, minä vannon sen."
Tämän lohduttavan lupauksen lausuttuaan Luco läksi vankikopista ja poistui vankilasta.
Viimein tuli se päivä, jolloin don Gusman de Ribeyra saisi tuomionsa. Diktaattori, tuntien vangin nauttiman syvän myötätuntoisuuden, oli pitänyt tarpeellisena toimittaa tähän tilaisuuteen suuren sotavoiman. Kaupunki oli todella täpötäynnä sotilaita. Tämä sotilasjoukko oli enemmän tarkoitettu peloittamaan vangin ystäviä kuin asetettu karkaamisen pelosta, sillä sitä pidettiin mahdottomana.
Ranskalainen kuunari oli, kuten kersantti oli sanonut, lähettänyt veneen maihin, tehden syyksi laivanvarustajan laskujen maksamisen, jonka jälkeen se oli nostanut ankkurinsa ja luovi sataman suulla odottaen venettään.