Kadut, joita myöten vangin täytyi kulkea mennäkseen vankilasta oikeuteen, olivat täynnä uteliaita, joita sotamiesten, asetettuina pitkään riviin kahden puolen, oli vaikea pitää kurissa.
Vankia vartioiva osasto oli lukuisa ja siihen kuului pelkästään punaisia, Rosas'in luotettavimpia sotilaita. Sen päällikkönä oli eversti don Bernardo Pedrosa, ja sitä plutoonaa, joka lähinnä vartioi vankia, komensivat kersantti Luco ja korpraali Munjoz.
Kaksikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin vanki oli määrätty vietäväksi oikeuteen, Luco oli tullut isäntänsä vankikoppiin ja oli keskustellut hänen kanssaan viimeisen kerran sekä antanut hänelle pari pistoolia ja tikarin. Sitten hän läksi sanoen:
"Muistakaa, herrani, ettette tee mitään, ennenkuin kuulette minun sanovan jollekin, kenelle hyvänsä: 'hiiteen aurinko, se sokaisee silmät'; se on merkki."
"Ole huoletta, en unohda sitä; mutta muista sinä puolestasi lupauksesi ennemmin surmata minut, kuin antaa minut jälleen joutua tyrannin käsiin."
"Se on sovittu, herrani; rukoilkaa Jumalaa auttamaan meitä, me tarvitsemme niin suuresti hänen apuaan."
Molemmat miehet erosivat nyt, tavatakseen toisensa vasta viime hetkessä.
Kersantti tuli kuitenkin yhä levottomammaksi, mitä enemmän hetki läheni. Diktaattorin kauheat valmistelut peloittivat häntä. Vaikkei hän mitään ilmaissut, jottei masentaisi liittolaisiaan, ja vaikka hän päinvastoin oli olevinaan täysin varma, niin hän salaa aina murisi:
"Asia käy joka tapauksessa vaikeaksi, tämä on arpapeliä."
Kello löi kohta kymmenen. Rummun pärinä kutsui sotamiehet aseisiin; uteliaat, jotka seisoskelivat hajallaan kadulla, kurkottelivat levottomasti ja huudahtelivat tyytyväisinä. Kaikkien katseet olivat suunnattuna vankilaa kohti.