Kun he olivat sivuuttaneet muutamia mutkia yhä jyrkemmäksi käyvällä polulla, jota pitkin meksikolaiset vain verrattain vaikeasti saattoivat kiivetä, Tiikerikissa kääntyi hacienderoon päin ja lausui vapaammalla äänellä hänelle:
"Pyydän anteeksi, että vien teidät tällaisille huonoille teille; pahaksi onneksi ei ole mitään muuta asuntooni vievää tietä; muuten olemme kohta perillä, kestää enää vain muutaman minuutin."
"Mutta minä en näe jälkeäkään ihmisasunnosta", don Pedro vastasi, turhaan katsellen maisemaa kaikkiin suuntiin.
"Se on totta", Tiikerikissa sanoi hymyillen, "kumminkin olemme tuskin sataakaan askelta matkamme päämäärästä, ja vakuutan teille, että siihen paikkaan, johon nyt teidät vien, mahtuisi helposti kymmenen kertaa niin paljon ihmisiä kuin meitä nyt on."
"Ellei tuo asunto ole maan alla, jota en voi otaksua, niin en oikein ymmärrä, missä se voisi olla."
"Te olette melkein arvannut oikein. En kyllä asu maanalaisessa luolassa sanan varsinaisessa merkityksessä mutta asun ainakin turvapaikassa, joka on maan alla. Jotenkin harvat ovat tulleet sinne sisälle ja, kuten te, palanneet sieltä vahingoittumattomina."
"Sitä pahempi", haciendero vastasi suoraan, "sitä pahempi heille ja ennen kaikkea teille!"
Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan, mutta malttoi taas heti mielensä.
"Odottakaa", hän sanoi taas yhtä kevyellä ja huolettomalla äänellä, kuin hän muutamia minuutteja sitten oli puhunut, "minä luovun tästä salaperäisyydestä; kuulkaahan, tämä on sangen jännittävää. Kun aztekit jättivät Aztmaan eli kangastusten maan, valloittaakseen Anahuacin eli vesien välissä olevan maan, tuli heidän harharetkensä pitkäksi, se kesti monta vuosisataa. Toisinaan alakuloisuuden valtaamina tämän pitkän matkan kestäessä he pysähtyivät ja perustivat kaupunkeja, joihin asettuivat asumaan, ja ikäänkuin heidän ei olisi tarvinnut lähteä pois valitsemastaan paikasta, taikka, ehkä myöskin tarkoittaen jättää häviämättömiä jälkiä retkestään sivuuttamiensa autioiden maa-alueiden kautta, he rakensivat pyramiideja. Siitä ne lukemattomat rauniot, joita Meksikon maa on täynnään, ja siellä täällä tavattavat teocalit, nuo viimeiset, synkät jäljet hävinneestä maailmasta. Nuo uskomattoman lujasti rakennetut teocalit, sen sijaan, että olisivat kaikkivoivan ajan hampaan lahottamia, ovat viimein kasvaneet kiinni maahan, jossa ne ovat, jopa niin täydellisesti, että usein on vaikea tuntea niitä. En tarvitse muuta todistusta väitteelleni kuin sen, mikä on edessämme. Kumpu, jolle nyt kiipeemme, ei ole, kuten voisitte otaksua, jonkun luonnonmullistuksen aikaansaama, vaan aztekilainen teocali."
"Teocali!" don Pedro huudahti hämmästyneenä.