"Niinpä kyllä", sissi jatkoi, "mutta sen rakentamisesta on kulunut niin monta vuosisataa, että tuulen alituiseen kuljettaman väkimullan avulla luonto näennäisesti on ottanut takaisin oikeutensa ja aztekilaisesta etuvartiosta on tullut vihreä kumpu. Tiedätte luultavasti, että kaikki teocalit ovat onttoja?"
"Tiedän kyllä", haciendero vastasi
"Tämän sisälle olen laittanut asuntoni; mutta nyt olemme perillä, sallikaa minun viedä teidät sisälle."
Matkailijat olivatkin tulleet jonkinlaisen karkeasti tehdyn pylväskäytävän, eräänlaisen jättiläismuurin luo, jonka kautta tultiin maanalaiseen holviin, missä syvä pimeys vallitsi, estäen erottamasta mittasuhteita.
Tiikerikissa nojautui eteenpäin ja vihelsi omituisella tavalla; häikäisevä valo leimahti kohta sen jälkeen holvin sisästä ja valaisi sen koko syvyydelleen.
"Tulkaa", sissi sanoi nyt, mennen edellä.
Epäröimättä don Pedro oli valmis seuraamaan häntä, sitten kun hän oli kädenliikkeellä huomauttanut seuralaisillensa, että visusti salaisivat mahdollisesti tuntemansa pelon.
Muutaman sekunnin ajan tuntematon oli miltei kahdenkesken hacienderon kanssa, ja kumartuen äkkiä tätä kohti hän kuiskasi hänen korvaansa tuskin kuuluvalla äänellä: "olkaa varovainen! te astutte tiikerin luolaan."
Ja hän poistui nopeasti, niinkuin olisi pelännyt, että sissi huomaisi neuvon, jonka hän viimeisen kerran antoi vieraille.
Mutta olipa neuvo hyvä tai huono, niin varoitus tuli liian myöhään, kaikki epäröiminen vain pahensi asiaa, sillä pako oli mahdoton.