Haciendero loi epäluuloisen syrjäkatseen isäntäänsä, mutta tämän kasvot olivat kylmät ja rauhalliset.
Don Pedro kertoi hänelle silloin seikkaperäisesti odottamattomasta hyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut.
Tiikerikissa kuunteli sangen rauhallisena keskeyttämättä, ja kun haciendero oli lopettanut kertomuksensa, hän sanoi:
"Kaikki tämä tuntuu minusta käsittämättömältä; olen pahoillani, ettei minulle jo eilen illalla ilmoitettu tätä tapausta; nyt on kaiketi myöhäistä — tahdon kuitenkin yrittää, ehkä onnistun hankkimaan takaisin mitä teiltä on otettu. Joka tapauksessa varustan teidät niin, että voitte turvassa palata kotiinne. Älkää siis pelätkö mitään siinä suhteessa. En kuitenkaan luule, että aijotte lähteä paastoten. Heti aamiaisen jälkeen voitte lähteä matkalle; pyydän ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä antaakseni tarpeellisia määräyksiä matkaanne varten. Tunnin kuluttua annan teille tiedon."
Näin sanoen hän poistui, jättäen matkustajat hyvin hämmästyneinä ja ennen kaikkea suuresti ymmälle hänen todellisen luonteensa suhteen, siinä määrin nopeasti vaihteli hänen käytöksensä ja puheensa.
Puolitoista tuntia kului don Pedron kuulematta mitään isännästänsä; vihdoinkin, tämän ajan kuluttua, näyttäytyi eräs intiaani, joka puhumatta sanaakaan antoi matkustajille merkin seurata itseään.
Nämä tottelivat epäröimättä.
Muutaman minuutin käveltyään he olivat teocalin harjalla, jota he edellisenä iltana kuutamossa olivat pitäneet jonakin kumpuna.
Täältä korkealta oli matkustajien silmäin edessä laaja näköala ja he nauttivat ihanasta maisemasta, mikä vielä oli puoliksi hautaantunut aamusumuun, mutta jota siellä ja täällä valaisivat auringon häikäisevät säteet, jotka saivat aikaan valtavia valovaikutteita, keskellä tätä ruohoaavikkojen keskeyttämää puiden ja vuorien sekasotkua, mikä laajeni loppumattomiin.
Aamiainen oli asetettu suurien mahonkilehtien peittämälle ruohomättäälle.