Ainoastaan kolme tai neljä sotilasta, jotka hiuksiin korvan yläpuolelle pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, istui kumartuneena tulen ääressä polttaen tupakkaa itsetietoisen arvokkaasti, kuten intiaanien tapa on.
Metsästäjän käskystä meksikolaiset nousivat hiljaa, ja kukin haki suojaa puunrungon takaa.
"Minä jätän nyt teidät", metsästäjä sanoi matalalla äänellä, "menen leiriin. Pysykää liikkumatta paikoillanne ja mitä tapahtuukin, niin älkää ampuko ennenkuin näette minun heittävän lakkini maahan."
Meksikolaiset nyökkäsivät hiljaa ja metsästäjä katosi pensastoon.
Siitä paikasta, jossa matkustajat olivat väijyksissä, he voivat helposti nähdä mitä tapahtui punaihoisten leirissä, vieläpä kuullakin mitä siellä puhuttiin, sillä vain muutama kymmenen metriä erotti heidät tulesta, jonka ympärillä päälliköt istuivat kyykistyneinä.
Eteenpäin kumartuneina, sormi kiväärin liipasimella ja silmät tähdättyinä leiriin meksikolaiset odottivat kuumeisen levottomina ampumismerkkiä.
Ne muutamat minuutit, jotka kuluvat ennen hyökkäystä, ovat juhlallisia. Mies, jääneenä yksin ajatustensa valtaan, aikoen pelata elämästään armottomassa taistelussa, tuntee, olkoon hän kuinka urhoollinen tahansa, että hänet vaistomaisesti valtaa pelko, joka panee hänen kaikki jäsenensä värisemään. Tänä juhlallisena hetkenä hän näkee koko elämänsä huimaavaa vauhtia kiitävän ohitseen ikäänkuin unessa, ja omituista kyllä mahtavimmin vaikuttaa hänen mieleensä ajatus siitä mikä häntä odottaa haudan tuolla puolen, pelko tuntemattomasta.
Noin kymmenen minuuttia oli kulunut metsästäjän lähdöstä, kun heikkoa kahinaa kuului pensaista leirin toiselta puolen.
Apachipäälliköt käänsivät välinpitämättömästi päätään, pensaat väistyivät ja Kivisydän näyttäytyi vahtitulien synnyttämässä valovyössä.
Metsästäjä astui hitain askelin päälliköiden luo. Tultuaan heidän luokseen hän pysähtyi ja kumarsi juhlallisesti, mutta mitään puhumatta.