"Minä vaadin sitä."
"Hyvä", sanoi nuori mies, "minä tottelen. Menkää pukeutumaan, minä saatan itse teidät intiaanileiriin."
Vaihtamatta sanaakaan palasivat kaikki kolme don Pedron taloon, jossa he asuivat.
Oli keskiyö. Kadut olivat tyhjät. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaupungissa, jota valaisi vanhan presidion loimu, presidion, joka paloi jo kolmatta päivää, sittenkuin intiaanit olivat sen ensin ryöstäneet ja sitten sytyttäneet. Intiaanien paholaisen näköiset varjot kuvastuivat raunioiden ja jäännösten joukossa.
Tultuaan asuinhuoneen luo pysähtyi don Estevan pihalle.
"Ajatelkaa, mitä aijotte tehdä, señorita", sanoi hän. "Mitä hyötyä on kostamisesta? Suosittunnehan on jo turvassa."
"Niin, mutta hän on ollut vähällä saada surmansa. Mikä on epäonnistunut kerran, voi onnistua toisella kertaa. Don Torribio on loukannut kalliimpia tunteitani, päätökseni on tehty, hänen pitää oppia tuntemaan minkälainen on naisen kosto."
"Eikö mikään voi päätöstänne horjuttaa?"
"Ei mikään", sanoi neito lujalla äänellä.
"Menkää sitten laittautumaan kuntoon, señorita, odotan teitä täällä."