Juuri kun Estevan saapui linnoitukseen, läksi kuvernööri sieltä don Torribion seurassa. Mutta don Estevan oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän huomannut ratsastavia, vaikka he kulkivat niin läheltä, että miltei hipaisivat häntä.
Tämä turmiollinen sattuma aiheutti auttamattoman onnettomuuden.
Jätettyään don Estevanin kulkivat molemmat naiset eteenpäin umpimähkää hetkisen, suunnaten kulkunsa edessään näkyvää valoa kohden.
Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyivät he huoahtamaan ja rauhoittaakseen sydäntään, joka tykytti niin, että oli halkeamaisillaan.
Nyt kun vain muutama askel erotti heidät intiaanien telteistä, huomasivat he yrityksensä koko vaaran ja hurjuuden, ja niin päättäväisiä kuin olivatkin, tunsivat naiset tahtomattaankin rohkeutensa horjuvan ja sydämensä hyytyvän kauhusta, ajatellessaan sitä kamalaa murhenäytelmää, jonka pääosaa he menivät esittämään.
Kumma kyllä tuki juuri Manuela nyt seuralaistaan, joka oli menettämäisillään rohkeutensa.
"Señorita", sanoi hän, "nyt on minun vuoroni olla johtajana. Jos tahdotte seurata ohjeitani, niin luullakseni voimme torjua meitä uhkaavat monet vaarat."
"Puhu", vastasi doña Hermosa, "minä kuuntelen sinua, imettäjäni."
"Meidän on ensiksikin jätettävä nämä viittamme, jotka peittävät vaatteemme ja joista meidät heti tunnettaisiin valkoisiksi."
Näin sanoen hän riisui viittansa, heittäen sen kauas luotaan. Doña
Hermosa seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.