"Kulkekaa nyt rinnallani", jatkoi Manuela; "mitä tahansa tapahtuukin, niin älkää ollenkaan pelätkö, älkääkä puhuko sanaakaan, sillä silloin olemme auttamattomasti hukassa."
"Hyvä!" sanoi nuori tyttö.
"Me olemme", jatkoi Manuela, "kaksi intiaaninaista, jotka olemme tehneet Wacondahille lupauksen haavoittuneen isämme paranemiseksi. Oletko käsittänyt minut? Ennen kaikkea et saa puhua sanaakaan."
"Eteenpäin, ja suojelkoon Jumala meitä."
"Tapahtukoon niin", vastasi Manuela, tehden hurskaana ristinmerkin.
He läksivät jälleen kulkemaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat intiaanileirissä.
Intiaanit olivat, meksikolaisista helposti saadun voittonsa hurmaamina, antautuneet hilpeän ilon valtaan.
Kaikkialla vain laulettiin ja tanssittiin.
Muutamia tynnyreitä paloviinaa, jotka oli löydetty presidiosta ja lähellä olevista ryöstetyistä haciendoista, oli laahattu leiriin ja avattu.