He saapuivat rintavarustukselle, jota vartioi melkoinen joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja kaupunkilaisia.
"Meidän täytyy kulkea tästä läpi", sanoi don Torribio kuvernöörille.
"Niinkuin haluatte."
"Yö on pimeä", jatkoi don Torribio, "suuria joukkoja kuljeskelevia intiaaneja on hajaantuneina koko seutukunnalle. Saamme todennäköisesti ratsastaa penikulman tai pari, ennenkuin tapaamme väkemme. Luulen sen vuoksi, ettei ole varsin viisasta uskaltaa aivan yksinämme niin kauaksi kaupungista."
"Huomautuksenne on varsin oikea", vastasi don José. "Ymmärrättehän, te olette presidion kuvernööri", jatkoi don Torribio hymyillen epämääräisesti. "Jos punanahat hyökkäisivät kimppuumme ja vangitsisivat teidät, niin sillä olisi hyvin vakavat seuraukset. Minä en välitä itsestäni, sillä minun vangitsemisestani olisi intiaaneilla vähän hyötyä, mutta teidän laitanne on toinen. Kehoitan teitä siis tarkoin harkitsemaan kaiken, ennenkuin lähdemme etemmäksi. Mitä sanotte tästä?"
"Sanon, että olette oikeassa, kunniani kautta, ja että se olisi anteeksiantamatonta varomattomuutta."
"Siis…"
"Siis luullakseni teemme viisaimmin, että otamme turvajoukon."
"Niin", vahvisti don Torribio, "siten voimme olla rauhallisia, eikö niin? Kuinka monta miestä otamme?"
"Oh, kymmenkunta korkeintaan."