"Kuinka?" sanoi hän; "rakastaisitteko minua vielä?"
"Eikö läsnäoloni ole riittävä todistus?" vastasi tyttö. "Miksikä olisin tullut tänne? Mikä muu syy olisi saanut minut tekemään niin?"
"Se on totta", huudahti don Torribio langeten polvilleen, "antakaa anteeksi, señorita, minä olen mieletön, en tiedä mitä sanon, oi, se on liian suuri onni!"
Riemullinen hymyily levisi nuoren tytön kasvoille.
"Ellen rakastaisi teitä", sanoi hän, "niin miksi en sitten menisi naimisiin don Fernandon kanssa, joka nyt on luonamme haciendassa?"
"Niin, niin, olette oikeassa, sata kertaa, tuhat kertaa oikeassa? Oi, te naiset, jumalalliset olennot, kuka voi milloinkaan tutkia teidän sydämenne!"
Doña Hermosa hillitsi hymyilynsä. Hän oli pakottanut jalopeuran jalkainsa juureen. Tuo niin vahva mies oli voitettu. Täst'edes oli doña Hermosa varma kostostaan.
"Mitä vastaan isälleni?" kysyi hän.
Don Torribio nousi, hänen silmänsä säkenöivät, hänen otsansa kirkastui, ja syvällä äänellä sekä sanomattoman onnellisen näköisenä vastasi hän:
"Señorita, sanokaa isällenne, etten elä kyllin kauan, korvatakseni ne
suloiset hetket, jotka nyt olen viettänyt seurassanne. Heti kun San
Lucarin presidio on valloitettu, on minulla kunnia saapua don Pedro de
Lunan haciendaan."