Kuu katosi pilvien taakse ja don Torribio oli taas entisessä pimeydessään. Mutta vaikka hän ei nähnytkään ympärillään olevia petoeläimiä, niin aavisti hän, tai melkein tunsi niiden läsnäolon. Hän näki niiden silmien loistavan pimeässä ja niiden ulvonta, joka lähestyi joka hetki, näytti ennustavan, että hänen viimeinen toivonsa pian sammuisi.
Asettaen jalkansa lujasti maata vasten ja ojentuen vähän eteenpäin, voidakseen; tähdätä tarkkaan, hän tarttui revolveriin ja ampui tiikerikissoja kohti kuusi laukausta, joita melkein heti seurasi kuusi julmaa ulvahdusta ja kuuden haavoittuneen tai kuolleen eläimen oksalta oksalle putoamisesta johtuvaa jysähdystä. Kuvaamaton oli se kauhea meteli, joka syntyi tästä odottamattomasta hyökkäyksestä. Punaiset sudet syöksyivät ulvoen uhrien kimppuun, alkaen repiä niitä terävillä hampaillaan ja taistellen saaliista petolintujen kanssa, jotka vaativat osansa siitä.
Syntyi omituinen rätinä puiden oksissa, esine, jota oli mahdoton erottaa, lensi ilman läpi ja putosi karjahtaen penkereelle.
Käyttäen kivääriä nuijanaan iski don Torribio voimakkaasti päähän eläintä, joka ulvoen vieri alas kalliolta.
Nyt kuuli nuori mies kauhistuksekseen muutamia askeleita alempana taistelun, jota jaguarit ja tiikerikissat kävivät hänen kallionkielekkeeltä pudottamaansa pantteria vastaan. Kauhean vaaran huumaamana ampui don Torribio, miettimättä teostaan johtuvia turmiollisia seurauksia, pari pistoolin laukausta hurjien vihollistensa joukkoon, jotka hänen alapuolellaan raivokkaasti taistelivat keskenään.
Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Kaikki nuo keskenään vihamieliset eläimet näyttivät huomaavan, että heidän sen sijaan, että taistelivat toisiaan vastaan, päinvastoin pitäisi yhtyä ihmistä, heidän yhteistä vihollistaan vastaan. Ne lopettivat siis äkkiä kauhean keskinäisen taistelunsa ja jättivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kaatuneiden veriset ja puoleksi revityt ruumiit, ja kääntyivät sen jälkeen raivoissaan sitä kalliota kohti, jonka päältä don Torribio näytti ärsyttävän heitä. Ne alkoivat ahdistaa häntä yht'aikaa kauhean raivokkaasti, hyppien ulkoneville kallionkielekkeille, joilla ne yrittivät saada jalansijaa, ja koettaen kiivetä kalliota pitkin joka puolelta.
Asema kävi joka hetki yhä arveluttavammaksi nuorelle miehelle. Useita tiikerikissoja oli jo hypännyt ylös pengermälle. Sitä mukaa kuin don Torribio työnsi ne takaisin, tuli toisia niiden sijaan. Hänen vihollistensa luku kasvoi joka hetki. Hän tunsi voimiensa ja tarmonsa heikontuvan vähitellen.
Tämä yksinäisen ihmisen taistelu villipetojen joukkoa vastaan oli samalla kertaa suuremmoista ja julmaa. Aivankuin kauhean painajaisen ahdistamana taisteli don Torribio turhaan yhä uudelleen paikalle tulevia hyökkääjäjoukkoja vastaan. Hän tunsi tiikerikissojen ja punaisten susien lämpimän ja tympeän hengityksen aivan lähellään. Jaguarien karjunta ja pantterien ivallinen naukuna kuului hänen korvissaan peloittavalta konsertilta, joka huumasi ja pyörrytti häntä. Hän näki näkymättömien vihollistensa tuhansien silmien loistavan pimeässä, ja toisinaan huitoivat korppikotkien raskaat siivet hänen kylmän hien peittämiä kasvojaan.
Hän oli kadottanut kaiken selvän käsityksen itsestään; hän ei ajatellut enää. Hänen elämänsä oli, niin sanoaksemme, muuttunut ruumiilliseksi. Hänen liikkeensä ja tekonsa olivat koneellisia. Hänen käsivartensa kohosi ja laskeutui lyödäkseen säännöllisesti kuin heiluri.
Useita kynsiä oli jo tunkeutunut syvälle hänen lihaansa. Pajerot, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat iskeneet hänen kurkkuunsa, ja hänen oli täytynyt taistella niiden kanssa rinta vasten rintaa, saadakseen ne hellittämään otteensa. Veri vuoti jo paristakymmenestä haavasta, jotka eivät tosin sellaisenaan olleet vaarallisia, mutta hetki oli lähellä, jolloin hänen tarmonsa, mikä enää ylläpiti hänen voimiaan, pettäisi ja hän syöksyisi alas kalliolta petojen revittäväksi, jotka yhä kiivaammin hyökkäsivät hänen kimppuunsa.