Tänä juhlallisena hetkenä, jolloin kaikki hänessä murtui samalla kertaa, tunkeutui hänen rinnastaan epätoivoinen tuskanhuuto, jonka moniääninen kaiku kaukana toisti hirveän voimakkaasti. Se oli viimeinen ja äärimmäinen vastalause ihmisen puolelta, joka tunnustaa tulleensa voitetuksi ja joka ennen kaatumistaan vaistomaisesti pyytää lähimmäiseltään apua. Omituista, hän kuulee vastahuudon! Don Torribio, kummastuksissaan ja rohkenematta uskoa ihmeen tapahtuneen tässä erämaassa, johon ei kukaan muu kuin hän ollut voinut tunkeutua, luuli kuulleensa väärin. Kooten kuitenkin vielä jäljellä olevat voimansa ja tuntien sydämensä pohjassa sammuneen toivon heräävän uudelleen, huusi hän toistamiseen vielä kovemmin ja julmemmin kuin ensi kerralla.
Kun metsän kaiku oli toistanut tämän kirkaisun lukemattomia kertoja, kuului hänen tarkkaavaisiin korviinsa yksi ainoa sana, tuulen tuomana kuin huokaus:
"Hei!"
Don Torribio ojentautui. Tämän sanan sähköittämänä hän näytti saavuttavan voimansa ja saavan uutta eloa, ja hän lisäsi kaksinverroin iskujaan ja pistojaan noita lukemattomia vihollisia vastaan.
Äkkiä kuului etäältä useiden hevosten nelistystä, useat pyssynlaukaukset leimahtivat pimeässä, valaisten hetkisen, ja ihmisiä tai paremmin henkiä syöksyi äkkiarvaamatta petojen tiheimpään joukkoon, pannen niiden keskuudessa toimeen hirveän verilöylyn.
Samassa kaatui don Torribio pengermälle kahden tiikerikissan ahdistamana taistellen niitä vastaan.
Muutamassa minuutissa äsken saapuneet ajoivat pedot pakosalle ja sytyttivät useita tulia, pitääkseen ne loitolla jäljellä olevan osan yötä.
Pari näistä miehistä, kädessään palavat okotepuiset soihdut, alkoivat etsiä sitä, jonka hätähuudot olivat kutsuneet heidät apuun.
Pian he löysivätkin hänet makaamasta tiedottomana maassa, kymmenen tai kahdentoista kuolleen tiikerikissan keskellä ja pitäen jäykistyneissä käsissään kuristettua pajeroa.
"No, Carlocho", sanoi muuan ääni, "oletko löytänyt hänet?"