Aina nuoren tytön leiriin saapumisesta asti oli Tiikerikissa, vaikka hän ei tietänytkään, mitä tytön ja don Torribion välillä oli tapahtunut, erittäin huolellisesti välttänyt tapaamasta tyttöä, samalla kuin hän onnitteli don Torribiota sen rakkauden johdosta, jota tyttö näytti tätä kohtaan osoittavan.
Kuitenkin olisi asioita tarkkaava heti huomannut, että Tiikerikissan sydämen syvyydessä piili onnettomuutta ennustava salatuuma, mutta don Torribio oli liiaksi rakkautensa sokaisema voidakseen nähdä mitään vanhan sissin läpinäkymättömistä kasvoista.
Hänen voimakas intohimonsa ja raivo, jolla hän antautui sen valtaan, tukahdutti häpeän tunteen ja omantunnon nuhteet, jotka kalvoivat häntä, hänen joskus ajatellessaan sitä häpeällistä menettelyä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi pettämällä mitä kurjimmalla tavalla maamiehensä ja yhtymällä apachien hurjiin verenhimoisiin laumoihin.
Kun doña Hermosa sai kuulla, että don Torribio halusi puhutella häntä, käski hän heti laskea hänet sisään.
Doña Hermosa puheli juuri isänsä kanssa. Don Pedro de Luna oli nimittäin, heti tyttärensä kirjeen saatuaan, rientänyt hänen luokseen ja oli jo useita päiviä ollut leirissä.
Teltin sisustuksessa oli tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että sitä ei voinut tuntea. Don Torribio oli nimittäin kalustanut sen kallisarvoisilla huonekaluilla, joita intiaanit olivat ryöstäneet eri haciendoista. Eri osastoja oli laitettu, väliseiniä tehty, muutos oli sanalla sanoen täydellinen; ja vaikka ulkopuoli olikin jäänyt entiselleen, oli sisustasta tehtyjen muutosten kautta tullut täysin eurooppalainen asunto.
Don Pedron mukana oli myöskin Manuela, doña Hermosan imettäjä, palannut, mikä oli ollut erittäin mieluista nuorelle tytölle, ensiksikin sen luottamuksen takia, joka hänellä oli Manuelaan, ja toiseksi, koska tämä oli hänelle välttämätön niiden tuhansien pienten palvelusten ja huolenpitojen vuoksi, joihin hienosti kasvatettu nainen on tottunut ja jotka ovat käyneet hänelle tarpeellisiksi.
Sitäpaitsi oli vanha nainen, ollen aina läsnä don Torribion käydessä doña Hermosan luona, hänen suojanaan jokaista rohkeata yritystä vastaan, johon nuoren miehen raju intohimo mahdollisesti olisi voinut hänet johtaa ja pakotti hänet vasten tahtoaankin olemaan milloinkaan astumatta yli syvimmän kunnioituksen rajan.
Vaikka punanahat alussa suuresti ihmettelivätkin nähdessään don Torribion tekemät muutokset, oli heidän Tiikerikissaa kohtaan osoittamansa kunnioitus ja uskollisuus niin suuri, että he, heimoonsa kuuluvien miesten synnynnäisellä hienotunteisuudella, eivät olleet mitään huomaavinaan, koska heidän päällikkönsäkään ei katsonut tarvitsevansa loukkaantua valkoisen päällikön menettelystä. Ja koska viimemainittu auttoi heitä voimakkaasti, oli aina ensimäisenä taistelussa ja viimeinen peräydyttäessä, niin pitivät he kohtuullisena, että hän sai järjestää onnensa oman makunsa mukaan, kenenkään olematta oikeutettu puuttumaan siihen.
"No niin", kysyi doña Hermosa heti kun don Torribio ilmestyi, "onko Tiikerikissa onnistunut rauhoittamaan heimojen kesken vallitsevan levottomuuden?"