"Te olette roisto, olen minä sanonut!" huusi majuuri, "siinä on vastaukseni."
"Takaisin, takaisin!" ulvoi Tiikerikissa, kannustaen hevostaan, joka teki tavattoman loikkauksen ja juoksi tiehensä nuolen nopeudella.
Intiaanit syöksyivät päistikkaa rinnettä alas, juosten kuin hullut, hurjan, sanomattoman pelon vallassa, mutta eivät kuitenkaan kyllin nopeasti välttääkseen täydelleen heitä uhkaavan vaaran. Majuuri oli nimittäin sytyttänyt linnoituksen ruutivaraston.
Kuului hirveä pamaus. Kiviröykkiö horjui pari kolme sekuntia perustuksiaan myöten, aivankuin juopunut mastodontti, ja kohosi sitten maasta sekä halkesi kuin liian kypsä granaattiomena.
Puolustajien huutaessa: eläköön isänmaa! satoi kiviä ja kauheasti silvottuja ruumiita intiaanien niskaan, jotka kauhistuneina katselivat tätä hirvittävää näytelmää, sitten oli kaikki lopussa. Tiikerikissa oli herrana San Lucarin presidiossa, mutta kuten majuuri Barnum oli vannonut, oli tuo vanha rosvo saanut haltuunsa vain raunioita ja pirstaleita.
Itkien raivosta pystytti don Torribio apachien totemin erään muurin huojuvalle jäännökselle, ainoalle mikä muistutti sitä paikkaa, jossa kymmenen minuuttia sitä ennen San Lucarin ylväs linna oli seisonut.
XIV.
KÄÄNNE.
Muutamia päiviä oli kulunut San Lucarin presidion valloituksesta.
Kylä oli jätetty ryöstettäväksi ja tämä toimitettiin mitä raaimmalla tavalla, niin ettei sitä saata kuvaillakaan.