Vain parhaimmat talot säästettiin, sillä Tiikerikissa oli, pelastaakseen niissä olevat tavattomat aarteet, määrännyt ne seurueensa mahtavimmille päälliköille.
Tuo vanha sissi oli sijoittanut päämajansa vanhassa esikaupungissa olevaan don Torribio Quirogan entiseen taloon, jonka tämä oli kohteliaasti laittanut kuntoon häntä vastaanottamaan.
Doña Hermosa ja hänen isänsä olivat jälleen ottaneet haltuunsa oman talonsa.
Aivan täynnään intiaaneja oleva kaupunki oli synkän näköinen. Siellä ei ollut enää mitään kauppaa, ei kuulunut iloista laulua, ei näkynyt mitään siitä, mikä ennen elävöitti tuota huoletonta meksikolaista siirtokuntaa. Joka askeleella kohtasi soraa ja raunioita. Siellä täällä kaduilla virui ruumiita, joista petolinnut tappelivat ja jotka saastuttivat ilman.
Sanalla sanoen, kaikkialla esiintyi sellainen hävityksen kauhistus, jonka katkera sota kahden jo vuosisatoja vihamielisen rodun välillä tuo mukanaan.
Noin kahdeksan päivää edellisessä luvussa kuvattujen tapausten jälkeen istui noin kymmenen tienoissa aamulla kolme henkilöä don Pedro de Lunan salissa puhellen matalalla äänellä.
Nämä kolme henkilöä olivat don Pedro itse, doña Hermosa ja rehellinen capatazi Luciano Pedralva, joka eriskummallisessa vaqueropuvussaan näytti peloittavalta rosvolta; viimemainittu sai ikkunan luona seisovan Manuelan tahtomattaankin nauramaan joka kerta kun Manuela katsahti häneen, suureksi harmiksi capatazille, joka hartaasti toivoi tuon kirotun valepukunsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
"Asia on siis päätetty, Luciano ystäväni", sanoi don Pedro, "teidän täytyy laittautua kuntoon ja valmistautua alkamaan tanssi."
"Juhlallisuus tapahtuu siis tänään?"
"Niin, ehdottomasti, ystäväni. Myönnän, että elämme merkillistä aikaa ja ennen kaikkea merkillisessä maassa. Olen nähnyt monta mullistusta, mutta tämä voittaa kaikki."