"Niin juuri aionkin tehdä. Intiaanikapinassa espanjalaiset pelkäävät etupäässä kostotoimia, toisin sanoen verilöylyä valkoisten keskuudessa. Avioliitto meksikolaisen naisen kanssa on sen rauhan panttina, jonka suomme espanjalaisille, ja turvaa heidän kaupantekonsa vast'edes sekä on heidän kanssaan tekemiemme sopimusten varmuutena. Tehkööt heimojemme päälliköt mitä vastaväitteitä tahansa, niin on tiemme selvä. Tiikerikissa ja minä emme väisty siitä hiuskarvankaan vertaa. Kysyn siis nyt teiltä rehellisesti ja suoraan, señorita: tahdotteko antaa minulle kätenne?"
"Mikä kiire meillä nyt on puuttua niin tärkeään asiaan, don Torribio?" vastasi doña Hermosa. "Ettekö luota minuun?"
Don Torribio rypisti kulmakarvojaan.
"Aina sama vastaus!" sanoi hän. "Lapsi, joka leikkii jalopeuran kanssa! Ellen olisi suojellut teitä näinä kahdeksana päivänä, niin te olisitte jo saanut surmanne. Luuletteko siis, etten tiedä teidän pikku tempuistanne ja etten ole selvillä laskelmistanne? Olette tahtonut pelata kuolettavaa peliä. Varomaton! Te olette antanut kietoa itsenne omaan kutomaanne verkkoon. Te olette minun vallassani. Nyt minä sanelen ehdot. Huomenna menette kanssani naimisiin. Isänne ja don Fernandon pää on minulle takeena siitä, että tottelette."
Ja tarttuen vettä täynnä olevaan kristallikarahviin hän täytti lasinsa ja joi sen yhdellä siemauksella, doña Hermosan omituisesti katsoessa häneen.
"Tunnin kuluttua", lisäsi hän, lyöden lasin pöytään niin lujasti, että se kilahti rikki, "on teidän oltava juhlassa minun rinnallani."
"Minä tulen", vastasi doña Hermosa.
"Hyvästi!" sanoi don Torribio kumealla äänellä. Ja hän poistui, vilkaisten doña Hermosaan vielä kerran.
Doña Hermosa nousi vikkelästi, tarttui karahviin ja tyhjensi sen mumisten:
"Don Torribio, don Torribio, sinä sanoit itse, että pikarin ja huulten välillä on kuolema!"