Täsmälleen kello kaksitoista päivällä, hetkellä, jolloin aurinko, ehdittyään keskipäivän korkeudelle, säteilee lämpimimmin ja kirkkaimmin, jyrähti majesteetillisesti viisi tykinlaukausta yhtä pitkin väliajoin.
Samassa marssivat torille eri kaduilta ne apachiheimot, jotka muodostivat Tiikerikissan armeijan, etevimpien päällikköjensä johtamina ja puettuina juhlapukuunsa.
Näitä sotureita ei ollut paljon, korkeintaan noin tuhat viisisataa miestä, sillä intiaanien tavan mukaan oli saalis heti presidion kukistuttua lähetetty kotikyliin hyvin vartioituna, ja suurin osa intiaaneja oli hajaantunut palatakseen kotiin. Jäljelle jääneet olivat uskollisia, tottuneita sotilaita, jotka koko sydämestään olivat Tiikerikissaan kiintyneitä.
Tämä ei ollut, meksikolaiset voitettuaan, katsonut tarpeelliseksi pitää luonaan enempää, varsinkin kun hän tiesi, että kotiin palaavat heti ensi merkin saatuaan yhtyisivät häneen.
Sitä mukaa kun heimot marssivat torille, asettuivat he hyvässä järjestyksessä sen kolmelle sivulle, jättäen neljännen tyhjäksi; sen miehitti kuitenkin melkein silmänräpäyksessä noin parinsadan suuruinen joukko vaqueroja, jotka samoin kuin intiaanitkin jäivät liikkumatta heille määrätylle paikalle.
Mutta intiaanien ollessa melkein aseettomina, sillä heillä oli vain puukkonsa vyöllään, istuivat vaquerot hevosen selässä aseistettuina aina hampaisiin asti.
Muutamia uteliaita englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia, jotka olivat jääneet kaupunkiin valloituksen jälkeen, näkyi siellä täällä pelästyneinä katselevan torin varrella olevien talojen ikkunoista.
Intiaaninaiset, kerääntyneinä sekavaan ryhmään soturien taakse, kurkottelivat uteliaina päitään näiden olkapäiden yli, nähdäkseen mitä tapahtuisi.
Torin keskikohta oli vapaa.
Parvekkeen edustalla, kömpelön, pöydänmuotoisen ja uurnalla varustetun alttarin luona seisoi apachien suuri poppamies, viiden alempiarvoisen noidan avustamana. Kaikilla oli kädet ristissä rinnallaan ja katse maahan luotuna.