Kaikenlaisista ylt'ympäri maassa olevista, ruohon kokonaan peittävistä jätteistä ja erään mahonkipuun alimmaisilla oksilla riippuvista riistan paloista saattoi helposti huomata, ettei edellä kuvattu leiripaikka ollut noita satunnaisia pysähdyspaikkoja, joita metsänkävijät valitsevat yösijakseen ja jättävät ne taas auringon ensi kerran noustessa, vaan tuollainen vakinainen leiripaikka, joita metsästäjät usein laittavat erämaahan kohtaamispaikakseen metsästyskautena.
Zarapee kohotettiin majan sisäpuolelta ja don Pedro ilmestyi.
Hän oli kalpea, murheellisen ja miettivän näköinen. Hän silmäsi tutkivasti ympärilleen ja lausui levottomasti, lähestyen tulen ääressä istuvia miehiä:
"No?"
"Ei mitään vielä", vastasi don Estevan.
"Tämä viipyminen on käsittämätöntä, ei milloinkaan tähän asti ole don
Fernando viipynyt näin kauan", lausui don Pedro liikutettuna.
"Aivan niin, hän on nyt ollut poissa kohta kolmekymmentä tuntia — kunhan ei häntä vain olisi kohdannut jokin onnettomuus!"
"Ei", sanoi Estevan, "don Fernando tuntee erämaan tarpeeksi hyvin, hän on siksi kauan risteillyt täällä, ettei mikään sattuma ole mahdollinen."
"Ajattelehan missä olemme", väitti don Pedro; "tässä melkein tutkimattomassa seudussa maleksii vaarallisia käärmeitä ja vilisee petoeläimiä."
"Mitä se merkitsee, don Pedro?" vastasi Estevan lujasti. "Te unohdatte, että don Fernando ja Kivisydän on sama henkilö, että olemme juuri sillä paikalla, missä hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, ja missä hän on monta vuotta pyytänyt mehiläisiä ja koonnut kaskarillan kuorta! Ei, sanon minä, ystäväämme ei ole kohdannut mikään onnettomuus."