Hän hyppäsi satulasta; mutta hän oli puhunut totta, puutuneet jalat eivät voineet kannattaa hänen ruumiinsa painoa ja hän kaatui raskaasti maahan. Capatazi riensi nostamaan hänet pystyyn.
"Ei se merkitse mitään", sanoi Tonillo kohteliaasti. "Kiitoksia, caballero, viiden minuutin kuluttua on verenkierto ennallaan ja kaikki on hyvin taas. Mutta yhtä kaikki, don Fernando", lisäsi hän, "toisella kertaa pyydän teitä olemaan vetämättä aivan niin tiukkaan."
"Se riippuu teistä itsestänne, Zapote. Luvatkaa minulle, ettette yritä paeta, niin jätän teidät rauhaan."
"Ellei ole mistään muusta kysymys", sanoi vaquero iloisesti, "niin on välimme heti selvä: minä vannon, niin totta kuin kuoltuani toivon pääseväni paratiisiin, etten pakene."
"Hyvä on, minä luotan teihin, huomatkaa se."
"Kunnon miehen tulee pysyä sanassaan", vastasi el Zapote. "Te ette voi moittia minua ensinkään siinä suhteessa; minä olen lupaukseni orja."
"Sitä parempi teille, jos niin on asianlaita, mutta minä epäilen sitä suuresti, etenkin päättäen tavastanne kohdella minua viime aikoina, huolimatta minulle lausumistanne vakuutuksista ja tarjouksistanne palvella minua."
Vaquero ei ensinkään nolostunut tästä suoranaisesta syytöksestä.
"Erinäisillä sydämen ominaisuuksilla varustettujen ihmisten osaksi tulee, että heitä tuomitaan väärin", sanoi hän mielistelevällä äänellä, "minä en ole milloinkaan rikkonut teille antamaani lupausta."
"Ette edes silloinkaan, kun petettyänne meidät päästitte intiaanit presidioon ja toisten kaltaistenne lurjusten kanssa laaditte yhteisesti ansan minulle ja annoitte minun joutua halpamaisen väijytyksen uhriksi?"