"Jumala varjelkoon minua sellaisesta ajatuksesta, don Pedro. Ääni lähenee nopeasti. Me saamme kohta tietää mitä meidän on tehtävä. Minä en näe mitään erikoista siinä, että don Fernando on mahdollisesti ottanut kiinni jonkun intiaanikulkurin tämän yrittäessä pensaihin piiloutuneena vakoilla leiripaikkaamme ja pitää silmällä liikkeitämme."
"Koira vieköön! Niinhän todella onkin tapahtunut", huudahti capatazi iloissaan; "katsokaahan vain!"
Samassa vastasi don Fernandon luja, sointuva ääni vahdin kysymykseen: "Kuka siellä?" ja kaksi ratsastajaa sukelsi esiin tiheästä metsiköstä, joka ympäröi leiripaikkaa ja muodosti jonkunlaisen rintavarustuksen sille.
Tulija oli todellakin don Fernando, Mutta hänellä oli mukanaan mies, jonka hän, nähtävästi peläten hänen pakenevan, oli sitonut lujasti hevoseen kiinni.
Vanki tuntui muuten kärsivällisesti suhtautuvan onnettomuuteensa, sillä hän heilutteli miellyttävästi ruumistaan satulassa, piti päänsä pystyssä ja oli niin huolettoman näköinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tultuaan tulen ääreen, jossa tuttavamme istuivat, tervehti hän kohteliaasti eikä näyttänyt ollenkaan levottomalta sen kylmäkiskoisuuden johdosta, jolla hänet otettiin vastaan.
Tämä mies ei tosiaan ollutkaan kukaan muu kuin Tonillo el Zapote, tuo rehellinen vaquero, jonka jo useita kertoja olemme esittäneet lukijalle.
Don Fernando taas otettiin vastaan mitä lämpimimmin ja sydämellisimmin. Hänen ystävänsä, joiden uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, halusivat kiihkeästi kysellä häneltä, varsinkin kun avoin, melkein iloinen ilme hänen kasvoillaan antoi heille aiheen otaksua, että hän toi hyviä uutisia.
Puristettuaan hänelle heti ojennettua kolmea kättä, nousi don Fernando hevosen selästä, irroitti satulavyön, joka hevosen vatsan alla sitoi vangin jalat ja laski hänet vapaaksi.
"Uh!" sanoi vaquero; "minä kiitän teitä, don Fernando. Aloin jo saada kyllikseni tuosta, voin vakuuttaa. Sääriä pistelee, aivankuin niihin olisi työnnetty tuhat nuppineulaa."