Huomaamatta Tiikerikissaa oli doña Hermosa heittäytynyt isänsä syliin, ja suuteli häntä itkien.
"Isä kulta, isä kulta!" huudahti hän. "Jumalan kiitos! Vihdoinkin näen sinut taas!"
"Kuka puhuu Jumalasta täällä?" sanoi don Pedro tukahtuneella äänellä, työntäen luotaan tyttärensä, joka peräytyi horjuen.
Doña Hermosa katseli hämmentyneenä ympärilleen, käsittämättä mitä hänelle tapahtui. Kalpeana ja vavisten oli hän kaatumaisillaan, don Fernandon häntä tukiessa.
"Katso, kuinka he rakastavat toisiansa", lausui Tiikerikissa. "Eikö tuo ole liikuttavaa? Don Fernando", lisäsi hän osoittaen don Pedroa, "heittäydy isäsi syliin."
"Isäni!" huudahti nuori mies ihastuksissaan… "Hänkö? Oi, se olisi liian suuri onni!"
"Niin, don Pedro on isäsi", jatkoi Tiikerikissa, "ja tämä tässä on sisaresi", lisäsi hän osoittaen doña Hermosaa ivallisen näköisenä.
Molemmat nuoret olivat menehtymäisillään. Don Pedro, saaden hermokohtauksen, oli vähällä menettää järkensä. Hän ei näyttänyt enää kuulevan mitään ja katseli näköjään välinpitämättömänä tätä kamalaa näytelmää.
Tiikerikissa nautti voitostaan. Pelästyneenä hacienderon mielentilan johdosta, arveli don Estevan, että oli aika tarttua asiaan.
"Don Pedro", sanoi hän lujalla äänellä, laskien kätensä hänen olkapäälleen, "rauhoittukaa, tuo roisto on valehdellut, lapsenne ansaitsevat kunnioituksenne, minä olin heidän luonaan Voladerossa."