Ei ollut luultavaa, että doña Hermosa niinä kahtena vuonna, jotka hän oli viettänyt aavikolla punaihoisten keskellä, olisi tavannut miehen, jonka ulkomuoto ja käytöstapa olisi voinut vaikuttaa hänen sydämeensä.
Kuitenkin oli don Torribio pian pakotettu vasten tahtoaankin tunnustamaan, että se, mitä hän aluksi oli pitänyt nuoren tytön oikkuna, olikin harkittu päätös. Sanalla sanoen, että vaikka doña Hermosa edelleenkin oli hänen lapsuudenystävänsä, niin oli kuitenkin rakkaus, jos sellaista koskaan oli ollut hänen sydämessään, ehdottomasti sieltä paennut.
Päästyään tästä varmuuteen alkoi nuori mies käydä levottomaksi todenteolla. Hänen rakkautensa serkkuunsa oli hyvä ja vilpitön. Hän oli antanut sen vallata liian suuren osan elämästään, jotta hän olisi voinut luopua siitä. Hän näki epätoivoissaan kaikkien suunnitelmiensa vastaisesta onnestaan raukeavan tyhjiin ja kuolema sydämessään hän päätti pyytää tytöltä viimeistä, nyttemmin välttämätöntä selitystä, jonka kautta hän saisi tietää, mitä hänellä oli pelättävissä ja toivottavissa.
Juuri tarkoittaen saavansa tämän selityksen doña Hermosalta hän, sen sijaan, että olisi palannut San Lucariin, jossa hän asui, oli pyytänyt vaqueroja näyttämään itselleen tien del Cormillon haciendaan. Mutta heti kun toverit olivat jättäneet hänet ja hän oli yksin haciendan edustalla, oli hänen rohkeutensa lannistumaisillaan. Aavistaen aikomansa askeleen seuraukset, epäili hän mennä haciendaan, sillä, kuten rakastavat yleensä, piti don Torribio parempana, huolimatta nuoren tytön välinpitämättömyyden hänelle tuottamasta tuskasta, edelleenkin tuudittua petollisiin kuvitteluihin kuin saada varmuus, jonka täytyi musertaa häneltä toivon ikuisesti.
Taistelu oli pitkällinen. Monta kertaa aikoi hän kääntyä takaisin. Lopulta voitti järki kuitenkin intohimon, hän huomasi miten sietämätön hänen ja doña Hermosan asema oli. Tulkoon mitä tahansa, niin hän päätti selvittää sen, ja hermostuneesti iskien kannukset hevosen kylkiin, joka hirnahti kivusta, syöksyi hän täyttä laukkaa haciendaa kohti, peläten hyvällä syyllä, että jos hän viivyttelisi kauemmin, niin ei hänellä olisi voimaa panna toimeen aikomustansa.
Saavuttuaan Cormilloon sai hän kuulla, että don Pedro oli tyttärineen auringon noustessa lähtenyt metsästämään eikä heidän odotettu palaavan kotiin ennenkuin iltakellon soidessa.
"Sitä parempi", mumisi don Torribio hampaittensa välistä, huo'aten tyytyväisenä sen lykkäyksen johdosta, jonka sallimus niin jalomielisesti soi hänelle. Ja pysähtymättä nauttimaan hänelle tarjottuja virvokkeita palasi hän täyttä neliä San Lucarin presidiota kohti, onnitellen itseään tuon hänen syyttään aiheutuneen tervetulleen lykkäyksen johdosta, saadakseen selityksen, jota hän sekä pelkäsi että toivoi.
IV.
ILLANVIETTO.
Viemme nyt lukijamme del Cormillon haciendaan kaksi päivää ennenmainittujen tapausten jälkeen.