"Kas niin, tyttäreni, isän silmät voivat lukea kuudentoista vuotiaan tytön sisimmätkin ajatukset. Jo joitakuita päiviä on sinussa ollut jotakin tavatonta, ajatuksesi ovat ankarassa toiminnassa."
"Se on totta, isä kulta", sanoi tytär päättävästi.
"Ja kenestä sinä sitten uneksit, tyttöseni", jatkoi don Pedro, peittäen levottomuutensa hymyilyyn.
"Don Torribio Quirogasta, isä kulta."
"Vai niin", sanoi isä, "senkö vuoksi, että rakastat häntä?"
Doña Hermosa suoristihe ja tullen vakavan näköiseksi hän vastasi, pannen käden sydämelleen:
"Minäkö? En, olen pettänyt itseäni aina tähän hetkeen asti, isäni, minä en rakasta don Torribio Quirogaa. Ja kuitenkin ajattelen häntä — miksi, sitä en voi sanoa. Hänen Europasta palattuaan on hänessä tapahtunut muutos, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu kuin hän ei enää olisi sama henkilö, jonka kanssa minut on kasvatettu. Hänen katseensa saattaa minut hämilleni ja lumoaa minut, hänen äänensä tuottaa minulle sanomatonta tuskaa. Myönnän kyllä, että tuo mies on kaunis sekä ylevä ja hieno tavoiltaan, hän on kaiken kaikkiaan jalosukuinen aatelismies, ja kuitenkin hänen olennossaan on jotakin, en tiedä mitä, joka jäätää minua ja aiheuttaa minussa voittamattoman vastenmielisyyden tunteen."
"Romantillinen pää!" sanoi don Pedro hymyillen.
"Naura minulle, tee minusta pilaa, mutta", sanoi doña Hermosa vapisevalla äänellä, "tunnustanko sinulle kaikki, isä kulta?"
"Puhu vain luottavasti, rakas lapseni."