"Kuka tietää", mutisi nuori mies synkällä äänellä.
Doña Hermosa, joka kuuli nämä sanat, ei voinut salata pelästystään.
Sillä aikaa kun don Pedro ja hänen serkkunsa vaihtoivat nuo muutamat sanat, oli doña Hermosa kuiskannut don Estevanin korvaan:
"Huomenna messun jälkeen, veljeni, tahdon puhua kanssanne kotona imettäjäni luona."
"Minunko kanssani tai ystäväni kanssa?" oli don Estevan hiljaa vastannut.
"Teidän molempien kanssa", toisti neito kuumeisen jännittyneenä.
Molemmat nuoret olivat eronneet iloisin sydämin. Don Fernando oli nyt varma siitä, että doña Hermosa oli tuntenut hänet.
Vieraat jättivät hyvästi, toinen toisensa jälkeen. Don Torribio Quiroga oli yksin isäntäväen kanssa.
"Hyvä serkku", sanoi hän matalalla ja katkonaisella äänellä, kumartuessaan sanomaan jäähyväisiä nuorelle tytölle, "minä lähden nyt matkalle, jolla varmaankin joudun suureen vaaraan — voinko toivoa, että te rukouksissanne suvaitsette muistaa matkalla olijaa?"
Hermosa katsoi hetkisen hänen kasvoihinsa ja vastasi ankaralla äänellä, mikä ei ollut hänen tapaistaan: