"Kutsu hänet heti sisään", vastasi don Pedro palvelijalle, joka niin seikkaperäisesti oli ilmoittanut capatazin.
Don Torribio oli erittäin kuohuksissa lähtiessään talosta. Hän kääntyi ja katsahti kyykäärmeen tavoin salin ikkunoihin, jossa doña Hermosan varjo näkyi liikkuvan.
"Kopea tyttö!" sanoi hän kumealla ja peloittavalla äänellä, "minä vihaan sinua koko sen rakkauden voimalla, jota sinua kohtaan tunsin. Pian, toivoakseni, rankaisen sinua ylenkatseesi takia."
Sitten hän kääriytyi viittaansa ja ohjasi askeleensa sitä paikkaa kohti, josta hänen piti saada hevosensa.
Muuan palvelija pitelikin sitä siellä ohjaksista.
Nuori mies tarttui ohjiin, heitti palvelijalle piasterin, hyppäsi satulaan ja ratsasti pois täyttä neliä.
"Hitto vie!" sanoi peoni tarttuen piasteriin, "mikä tuota nuorta vikurivarsaa vaivaa? Häntä voisi luulla mielipuoleksi. Kylläpä hän kiitää!"
Sillä välin oli don Torribio jättänyt haciendan ja ajoi täyttä karkua kotiin päin San Lucarin presidiota kohti.
Tuskin oli hän kuitenkaan ratsastanut penikulmaakaan tällä tavoin, kun hevonen äkkiä eräässä tien mutkassa hypähti pelästyen ja nousi pystyyn, peräytyen taaksepäin ja luimistaen korviaan.
Don Torribio katsahti, mikä sillä tavoin oli voinut peloittaa hänen hevosensa.