Don Fernando Carril ja majuri Barnum tunsivat toisensa jonkun verran ja olivat ihastuneita jälleen tavatessaan, sillä englantilainen oli kelpo mies, jonka näennäisesti kylmän pinnan alla sykki lämmin ja uskollinen sydän.
Kun ensi tervehdykset oli vaihdettu, asettuivat ruokavieraat runsaasti ja hienosti katettuun pöytään ja alkoivat vahvasti nauttia sen antimia.
Kun ensi ruokahalu oli jonkun verran tyydytetty, kävi keskeytynyt keskustelu vähän vilkkaammaksi ja viimein jälkiruokaa syötäessä oikein ystävälliseksi.
"No, mutta don José, mikä teitä vaivaa?" kysyi äkkiä don Fernando, "olette mielestäni tänään varsin omituinen, jollaisena en ole teitä koskaan nähnyt."
"Se on totta", sanoi eversti, maistellen sherrylasistaan, "minä olen huolissani."
"Huolissanne, tekö? Kissa vie, saatatte minut levottomaksi. Ellen olisi nähnyt teidän syövän suurusta noin hyvällä ruokahalulla, niin luulisin teitä sairaaksi."
"Niin", sanoi vanha sotilas huoahtaen, "ruokahalu on kyllä hyvä."
"Mikä sitten voi teitä huolestuttaa?"
"Muuan aavistus", vastasi eversti vakavan näköisenä.
"Aivan niin, muuan aavistus", vahvisti majuuri. "Tiedän, että ensimmältä voi näyttää naurettavalta kuulla meidän kaltaistemme vanhojen sotilaiden panevan niin paljon huomiota tuollaisiin lapsellisuuksiin, jotka kaiken kaikkiaan eivät voi olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuotteita. No niin, minun laitani on sama kuin everstinkin, olen levoton tietämättä miksi, odotan joka hetki saavani kuulla jonkun ikävän uutisen. Totta puhuen olen vakuutettu siitä, että kauhea vaara uhkaa meitä. Minä näen sen, minä tunnen sen, kuitenkaan tietämättä mistä se tulee."