Myrsky raivosi yhä rajusti. Haudan hiljaisuus vallitsi nyt sillä paikalla, jossa tämä murhenäytelmä näyteltiin. Maassa makasi seitsemän ruumista, joiden päällä inhoittavat korppikotkat alkoivat kaarrella, päästellen käheitä huutoja.
VI.
SAN LUCAR.
Don Fernandon lähdettyä istuivat kuvernööri ja majuuri hetkisen neuvottomina, äsken saamiensa levottomuutta herättävien tietojen painostamina.
Mutta tätä alakuloisuutta, joka oli niin vierasta näiden koko elämän ajan taistelleiden vanhojen sotilaiden luonteelle, kesti vain hetkisen. Pian kohottivat he päänsä, kuten kaksi rotuhevosta, jotka kuulevat taistelumerkin kaikuvan korvissaan. Puristettuaan ääneti toistensa kättä palasi heidän kasvoilleen niiden tavallinen marmorinkova ilme, ja he läksivät ruokasalista.
"Isku on ankara, minä en ensinkään odottanut sitä", sanoi eversti, "mutta, kautta elävän Jumalan, nuo pakanat saavat jotakin tekemistä. Majuuri, sanokaa upseereille, että kokoontuvat heti sotaneuvotteluun minun luokseni, niin että saamme keskustella puolustuskeinoistamme."
"Oivallista", vastasi majuuri, "olen tyytyväinen teihin, pidän teistä enemmän ollessanne noin ylpeän päättäväinen ja luja, kuin heikko ja melkein pelkuri, kuten olitte muutamia päiviä sitten. Lempo soikoon, huomaan teidät vihdoinkin ystäväkseni."
"Ah!" sanoi kuvernööri hymyillen, "ei maksa vaivaa ihmetellä tätä muutosta, rakas Barnum. Se on päinvastoin varsin luonnollinen. Jo moniaita päiviä ovat minua vaivanneet pahat aavistukset, jotka tekivät minut alakuloiseksi ja näyttivät ennustavan onnettomuuksia, sitäkin suurempia, kun ne olivat minulle tuntemattomia. Mutta kun isku nyt on kohdannut, tiedän menetellä sen mukaan. Nyt ei enää ole mitään epäiltävää, meitä uhkaava vaara on todellakin suuri, mutta me tunnemme kaikki sen seuraukset."
"Se on totta", sanoi majuuri.
Ja hän poistui toimittamaan esimieheltään saamaansa määräystä.