Varusväen upseerit olivat pian koolla kuvernöörin luona.
Heitä oli kuusi, paitsi majuuria ja everstiä. Kehoitettuaan heitä istumaan alkoi José Kalbris puhua.
"Caballerot", hän sanoi, "tiedätte luultavasti minkä vuoksi olen kutsunut teidät koolle. Intiaanit uhkaavat taas presidiota, olen juuri saanut varman tiedon siitä eräältä urhoollisimmalta, luotettavimmalta ja älykkäimmältä vakoilijaltamme. Asia on vakava, señorit, sillä näyttää siltä, kuin olisi punanahkojen kesken tehty mahtava liitto ja että he hyökkäisivät meitä vastaan suurin joukoin. Olen siis kutsunut teidät koolle järjestääksemme voimakkaasti puolustuksen ja koettaaksemme keksiä keinoja antaaksemme villeille niin ankaran läksytyksen, ettei heidän pitkään aikaan tee mieli taas hyökätä alueellemme. Mutta tarkastakaamme ensin mitä puolustuskeinoja meillä on käytettävänämme."
"Aseista ja ampumavaroista ei meillä ole puutetta", sanoi majuuri, "meillä on täällä kolmattasataa tuhatta naulaa ruutia, kivääreitä, sapeleita, keihäitä ja pistooleita kasoittain, tykkimme ovat hyvässä kunnossa ja meillä on runsaasti luoteja ja romurautaa."
"No, tuohan kuuluu erinomaiselta", sanoi eversti hykerrellen käsiään.
"Mutta" jatkoi majuuri, "vaikka meillä onkin runsaasti aseita, niin on meillä sitävastoin, paha kyllä, hyvin vähän miehiä, jotka voivat niitä käyttää."
"Kuinka monta sotilasta meillä on?"
"Väkemme lukumäärän pitäisi olla kaksisataa seitsemänkymmentä miestä, mutta sairauden, kuolemantapausten ja karkaamisten kautta on se nyt vähentynyt sataan kahteenkymmeneen korkeintaan."
"Oh!" sanoi eversti puistellen päätään, "mutta minusta näyttää, että tätä lukua voitaisiin lisätä. Me olemme tuollaisessa ratkaisevassa asemassa, jolloin tarkoitus pyhittää keinot. Täytyy tehdä nuolia joka puusta — muuten onhan kysymyksessä yhteinen puolustus. Toivoakseni ei suunnitelmani, joka voi pelastaa meidät kaikki, kohtaa vastustusta."
"Olkoon se minkälainen tahansa, niin yhdymme siihen."