"Tuskin viisi minuuttia toverini lähdön jälkeen", sanoi Zapote, "löysin tarkastaessani erästä metsikköä, jonka olin huomaavinani liikkuvan ihmeellisellä tavalla, erään peonin, mutta hän oli niin pelästynyt, että hän tuskin saattoi puhua, ja vasta puolen tunnin kuluttua voi hän kertoa minulle, missä vaaroissa hän oli ollut. Tämä peoni oli erään Ignacio Royal nimisen ukkoparan, toisen niistä henkilöistä, jotka olivat ainoat pelastuneet apachien kaksikymmentä vuotta sitten San Josén niemellä toimeenpanemasta verilöylystä. Peoni ja hänen isäntänsä olivat mitään pahaa aavistamatta metsässä polttopuita kokoomassa, kun intiaanit äkkiä näyttäytyivät lähellä heitä. Peoni ehti piiloutua erääseen biscaha-pesään, mutta ukko, joka oli liian heikko pakoon juoksemaan, oli joutunut intiaanien käsiin, jotka olivat surmanneet hänet tavattoman julmasti. Hänen ruumistaan ei voinut tuntea, niin tiheässä oli siinä haavoja. Hän oli saanut kaksikymmentä keihäänpistoa ja hänen päänsä oli suorastaan rikki ruhjottu tomahawkeilla. Rauhoitettuani parhaani mukaan peonia, jätin hänet väijytyspaikkaamme tointumaan ja hiivin hänen osoittamaansa suuntaan sekä huomasit pian joukon intiaaneja, kuljettaen mukanaan karjaa ja vankeja. Nuo villit hävittävät kaikki tuleen ja vereen, missä vain kulkevatkin; he kulkevat nopeasti presidiota kohti, samalla kun he vähän väliä lähettävät osastoja hävittämään haciendoja, jotka ovat heidän matkansa varrella. Piedra Rosan ja San Blasin haciendoja ei enää ole olemassa, ne ovat nyt vain tuhkakasoja, joiden alla niiden onnettomat omistajat makaavat haudattuina. Tämä minulla on sanottavana. Herrat voivat käyttää ilmoitustani miten haluavat."
"Entä nuo päänahat?" sanoi majuuri, osoittaen vaqueron vyöstä riippuvia verisiä voitonmerkkejä.
"Oh, eipä juuri mitään", sanoi tämä hymyillen voitonriemuisesti, "kun olin mennyt liian lähelle intiaaneja, voidakseni paremmin arvioida heidän voimansa ja aikeensa, niin he huomasivat minut ja yrittivät tietysti anastaa minut haltuunsa, josta aiheutui, että jouduimme käsikähmään."
"Nuo intiaanit ovat luultavasti vain joukko ryöväreitä, jotka liikkuvat ryöväämässä karjaa ja vetäyvät taas takaisin, heti kun ovat saaneet kyllikseen ryöstetyksi."
"Hm!" sanoi Tonillo kohauttaen olkapäitään, "niin en luule; siihen he ovat liian suurilukuiset, liian hyvin varustetut ja liikkuvat siksi tarkoin yhteisen suunnitelman mukaan. Näillä villeillä on toinen tarkoitusperä, herra eversti. Ellen aivan pahoin erehdy, on heillä aikomus käydä meitä vastaan veristä sotaa."
Kuvernööri ja upseerit katsahtivat toisiinsa.
"Kiitos!" sanoi kuvernööri Zapotelle, "olen tyytyväinen teihin, olette käyttäytynyt kuten rehellisen meksikolaisen tulee. Palatkaa vartiopaikkaanne ja olkaa kahta valppaampi."
"Voitte luottaa minuun ja tovereihini, herra eversti. Kuten tiedätte, emme pidä intiaaneista", lausui Tonillo, ja tehtyään kunniaa läsnäolijoille hän poistui.
"Kuten huomaatte, señorit, käy tilanne joka hetki yhä arveluttavammaksi; älkäämme siis hukatko aikaa turhiin neuvotteluihin, menkää!"
"Hetkinen vielä", sanoi majuuri, "ennenkuin eroamme pyydän lausua erään mielipiteeni."