"Älkää sanoko niin, veljeni", huudahti majordomo, "te ette tunne doña Hermosaa niin hyvin kuin me, hän on erinomaisen hyväsydäminen, puhtain ja jaloin sielultaan — hän rakastaa teitä."
"Oi!" sanoi metsästäjä liikutettuna, "älkää lausuko tuota sanaa, ystäväni! Doña Hermosako rakastaisi minua? Se on mahdotonta!"
"Doña Hermosa on nainen, ystäväni — te olette pelastanut hänen henkensä. Tietystikään en tiedä minkälaatuinen hänen teitä kohtaan tuntemansa tunne on, kenties hän ei itsekään tiedä sitä, ja nuoren tytön kiitollisuus muuttuu varsin pian rakkaudeksi."
"Vaiti, poikani", keskeytti vanha rouva, "ei sinun sovi tuolla tavoin puhua isäntäsi tyttärestä."
"Se on totta, anteeksi, äiti kulta, olen väärässä. Mutta jos olisit kuullut doña Hermosan puhuvan ystävästämme ja saavan minut lupaamaan lähteä etsimään häntä ja viedä hänet hänen luokseen, jonka minä, kautta Jumalan, myöskin teen, niin et tietäisi mitä uskoisit."
"Kenties, mutta en ainakaan kaataisi öljyä tuleen, ja sekä itseltäni että ystävältämme kätkisin varovasti huomioni sydämeni sisimpään."
"Älkää luulko, että olen niin mieletön, señora", huomautti don Fernando, "että panen poikanne sanoille enemmän arvoa kuin ne ansaitsevat. Tiedän varsin hyvin kuka olen, tunnen liiankin tarkkaan alhaisen asemani, rohjetakseni kohottaa katsettani siihen, jota kunniani käskee pitämään enkelinä."
"Hyvin sanottu, don Fernando, ja kuten miehelle sopii", lausui doña Manuela lämpimästi. "Jättäkäämme siis nyt tämä asia ja koettakaamme keksiä jokin keino, joka auttaisi meitä siitä pulasta, missä nyt olemme."
"Tuon keinon", vastasi metsästäjä epäröiden, "luulen paremman puutteessa voivani osoittaa."
Äiti ja poika työnsivät nopeasti nojatuolinsa eteenpäin kuullakseen paremmin.