"Puhukaa, veli, puhukaa viivyttelemättä!" huudahti don Estevan. "Minkä keinon sitten?"
"Suonette anteeksi, jos te siinä suunnitelmassa, jonka aijon esittää, mahdollisesti huomaatte jotakin, joka ei ehkä täysin vastaa kunnian lakeja, sellaisina kuin sivistyneet ihmiset ne käsittävät", sanoi metsästäjä. "Mutta muistatte kai, että olen punanahkojen kasvattama ja että se mies, jota vastaan aloitamme taistelun elämästä ja kuolemasta, on enemmän kuin puoleksi intiaani, jonka vuoksi hänen meitä vastaan aikomansa taistelu on kokonaan apacheilta lainattu. Voidaksemme siis menestyksellä taistella häntä vastaan, täytyy meidän, niin vastenmielistä kuin se onkin, käyttää samoja keinoja, käyttää hänen omia aseitaan, sanalla sanoen käyttää viekkautta viekkautta vastaan, juonia juonia vastaan. Sillä jos me, väärän kunniantunnon sokaisemina, itsepäisesti tahdomme taistella häntä vastaan avoimin asein, niin joudumme ehdottomasti tappiolle ja meitä vedetään nenästä."
"Se mitä nyt sanotte, Fernando", huomautti majordomo, "on sen pahempi liiankin totta. Käsitän täydelleen sanojenne sisällön ja totuuden, mutta myöntänettehän, että kunniallisen miehen, joka on tottunut katsomaan vihollistaan kasvoihin, on vastenmielistä pujottautua ketunnahkaan ja alentua käyttämään viekkautta silloin, kun hän haluaisi rohkeasti hyökätä edestäpäin vihollisensa kimppuun."
"Niin, minkäpä sille voi? Se on asemamme aiheuttama pakkokeino. Ellemme siihen ryhdy, niin on parempi jättää vihollisemme rauhaan kuin koettaa vastustaa hänen suunnitelmiaan, sillä muuten epäonnistumme."
"Tapahtukoon sitten tahtonne mukaan, ystäväni, koska sitä ei voi välttää. Ilmaiskaa siis keinonne."
"Keino on seuraava. Huolimatta äskeisestä keskustelustani Tiikerikissan kanssa, on hän kuitenkin joku aika sitten uskonut minulle hyvinkin paljon asioitaan ja minä tunnen liiankin monta hänen salaisuuttaan, jotta hän, niin äkäinen kuin onkin, kantaisi minua kohtaan mitään kaunaa. Tottuneena jo monet vuodet vallitsemaan ja ohjaamaan minua tahtonsa mukaan, hän luulee kylliksi tuntevansa luonteeni ollakseen vakuutettu siitä, että se, mitä sanoin hänelle, oli vain huonon tuulen aiheuttamaa ylimielisyyttä, ja että minä varsin mielelläni taas asettuisin hänen holhottavakseen. Henkilöitten lailla, jotka monet vuodet ovat eläneet kuvitteluissaan, antaa Tiikerikissakin, joka varmaan on kasvattanut ja suvainnut minua toivossa joskus voida käyttää minua välikappaleena jonkun salakavalan suunnitelmansa toteuttamiseksi, minun pettää itsensä, viekkaudestaan huolimatta, jos oikein yritän."
"Niin", huomautti don Estevan, "tuo kaikki tuntuu kyllä jotenkin luultavalta?"
"Niin, eikö totta? Kas tässä, mitä olen ajatellut. Auringon noustessa huomenna menemme presidioon, ja minä tutustutan teidät siellä erääseen tuntemaani heittiöön, joka on minulle niin uskollinen, kuin tuollaiset ihmiset yleensä voivat olla. Tuo picero tulee välittäjäksemme. Hänen kauttansa saamme tietää kaikki mitä Tiikerikissa puuhaa San Lucarin seuduilla noiden leperojen kanssa, joita hän pestaa, ties mitä kauheaa tekoa varten. Sen jälkeen eroamme, te palataksenne aivan rauhassa tänne, minä sitä vastoin menen takaisin ruohoaavikolle etsimään Tiikerikissaa. Tällä tavoin saamme tietää hänen puuhansa, tehköön hän sitten mitä tahansa. Tämä on ehdotukseni, mitä pidätte siitä?"
"Erinomaista, ystäväni, te olette huomannut kaiken?"
"Mutta on vielä pari seikkaa, jotka pyydän teidän muistamaan. Ensiksi, että mitä hyvänsä teen tai sanon ja mihin toimenpiteisiin näettekin minun ryhtyvän, niin ette saa ruveta epäilemään. Antakaa minun vapaasti toimia, älkääkä koskaan luulko, että aijon pettää teidät."