Intiaanit näyttivät neuvottelevan keskenään hetkisen, jonka jälkeen he pistivät pitkät keihäänsä maahan sivulleen, ja karauttivat hevosineen yht'äkkiä vanhan upseerin luo.
Tämä, pitäen heitä silmällä, oli aavistanut heidän aikomuksensa, mutta ei ollut siitä välittävinään, vaan kohtasi heidät vähintäkään ihmettelemättä.
Intiaanit, jotka epäilemättä olivat luulleet äkkinäisen liikkeensä hämmästyttävän, jopa pelästyttävänkin neuvottelijaa, nolostuivat tästä kylmäverisyydestä, jota he eivät voineet olla ihailematta.
"Isäni on urhoollinen", sanoi se päällikkö, joka puhui kaikkien puolesta.
"Minun ijässäni ei enää pelätä kuolemaa", vastasi ukko surunvoittoisesti, "usein sitä pidetään hyvänätyönä."
"Isäni päälaella lepää monen talven lumi, hänen täytyy olla viisaimpia päälliköitä kansansa keskuudessa; nuoret miehet kuuntelevat häntä kunnioittaen neuvottelutulen ääressä."
Majuuri kumarsi vaatimattomasti.
"Älkäämme puhuko minusta", hän sanoi. "Vakavampi aihe tuo meidät yhteen. Miksi olette pyytäneet tätä kohtaamista?"
"Eikö isäni saata meitä kansansa neuvottelutulen ääreen?" sanoi soturi mielistelevällä äänellä. "Onko soveliasta, että suuret ja pelätyt päälliköt tällä tavoin käsittelevät tärkeitä asioita hevosen selässä kahden taisteluvalmiin sotajoukon välissä."
"Käsitän mihin pyrit, päällikkö, mutta minä en voi myöntyä toivomukseesi. Piiritettyyn kaupunkiin ei saa viedä ketään vihollispäällikköä neuvottelemaan."