"Se on totta", vakuuttivat toiset vakavina, "vahinko olisi varsin tuntuva."
"Niinpä niin!" huudahti el Zapote, "ajatelkaahan, ystäväiseni, viisikolmatta unssia mieheen."
Rosvot nuoleksivat huuliaan, kuten hyeenat tuntiessaan ruumiin hajua, ja heidän silmänsä kiiluivat ahnaasti.
Puolittain maaten nojatuolissa nukkui majuuri kuten henkilö, jonka mieltä tärkeät asiat painavat, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku kiivaasti pudisteli häntä käsivarresta ja liikutuksesta tukahtuneella äänellä huusi hänen korvaansa:
"Ylös, majuuri, ylös! Meidät on petetty, vaquerot ovat jättäneet portin apacheille, intiaanit ovat kaupungissa."
Upseeri hyppäsi pystyyn, tempasi miekkansa ja hyökkäsi sanaakaan sanomatta ovelle, kintereillään mies, joka niin rajusti oli herättänyt hänet, ja joka ei ollut kukaan muu kuin muuan vanha meksikolainen sotamies.
Yhdellä silmäyksellä tuli majuuri vakuutetuksi äsken saamansa masentavan tiedon todenperäisyydestä. El Zapote ja hänen toverinsa eivät olleet ainoastaan luovuttaneet porttia apacheille, vaan he olivat menneet heidän joukkoonsakin, äsken mainittujen rosvojen mukana.
Asema oli varsin arveluttava. Meksikolaiset, vaquerojen häpeällisestä petoksesta masentuneina, taistelivat veltosti ja epäjärjestyksessä, kun eivät olleet varmoja siitä, oliko vieläkin odotettavissa petollisuutta, eivätkä niinmuodoin uskaltaneet urhoollisesti vastustaa vihollista.
Apachit ja vaquerot ulvoivat vimmatusti ja hyökkäsivät hurjasti presidion veltostuneita puolustajia vastaan, joita he surmasivat säälimättä.
Tämä ihmisteurastus oli kamalan näköistä intiaanien palamaan sytyttämien talojen sitä valaistessa. Intiaanien ulvonta sekaantui surmattujen, tuskissaan kamppailevien meksikolaisten kirkunaan ja palavien talojen kauheaan rätinään, tulen yltyessä voimakkaista tuulenpuuskista.