"Palatkaa linnoitukseen, minä jään tänne eturintamalle ja otan sen päällikkyyden haltuuni. On ennen kaikkea tärkeää, ettei yhteyttämme linnoituksen kanssa vastoinkäymisenkään kohdatessa katkaista, niin että varsin suuritta vaurioitta voimme peräytyä."
"Annan teille täyden toimintavapauden, paras majuuri, varmana siitä, että teette parhaanne."
Molemmat sotilaat erosivat puristettuaan lämpimästi toistensa kättä. Eversti palasi linnoitukseen, majuurin ryhtyessä suojelemaan hänelle uskottua etuvartiota yllätykseltä.
Vanhan presidion varusväkenä oli suurimmaksi osaksi vaqueroja ja leperoja, väkeä, johon majuuri, suoraan sanoen, vain vähän luotti. Mutta tuo vanha upseeri ei ilmaissut sydämessään vallitsevia arveluita, jotka saattoivat hänet levottomaksi, vaan oli päinvastoin luottavinaan noihin varsin epäiltäviin olijoihin aivan täydelleen.
Päivä kului jotenkin rauhallisesti. Apachit, kyyristellen kuin myyrät maavarustustensa takana, näyttivät päättäneen pysyä niissä. Vartiat vahtivat tarkasti kaupunkia suojaavia sulkuja ja katuvarustuksia. Tämän näennäisen hiljaisuuden rauhoittamana majuuri toivoi, etteivät intiaanit ryhtyisi hyökkäämään ennenkuin määräaika kuvernöörin vastauksen saamiseksi oli kulunut, ja väsyneenä niistä lukemattomista tehtävistä, joita hänellä oli ollut valvoessaan puolustustoimenpiteitä pienimpiä seikkoja myöten, vetäytyi hän erääseen rintavarustuksen lähellä olevaan taloon, nauttiakseen tarpeellista lepoa hetkisen.
Kaupungin puolustajien joukossa oli useita vanhoja tuttujamme: Pablito, Verado, Tonillo ja Carlocho. Nämä arvoisat vaquerot olivat intiaanien esiinnyttyä osoittautuneet niin peräti luotettaviksi, että majuuri oli heidän pyynnöstään ja palkinnoksi heidän hyvästä käytöksestään uskonut heille äärimmäisenä olevan ristikkoportin vartioimisen, portin, joka oli niin sanoaksemme esikaupungin avain.
Vähän ennen auringonlaskua olivat nuo neljä miestä kokoontuneina ristikkoportin luona ja puhelivat kuiskutellen keskenään. Tusinan verran samanlaisia heittiöitä istui ryhmässä muutamien askelten päässä, odottaen nähtävästi heidän salaperäisen neuvottelunsa tulosta.
Vihdoin miehet nousivat, keskustelu oli päättynyt.
"Niinmuodoin", sanoi Carlocho lopuksi, "olemme siis samaa mieltä, kello kymmenen."
"Kello kymmenen", vastasi el Zapote ratkaisevasti, "miehen tulee pysyä sanassaan — me olemme saaneet rehellisen maksun ja meidän täytyy pitää lupauksemme, varsinkin kun emme vielä ole saaneet muuta kuin puolet koko määrästä."