Eversti odotti häntä kovin tuskaisena sulkujen luona. Pitkä keskustelu oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Hän oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin kostaakseen lähettiläälleen mahdollisesti tapahtuneen väkivallan.
Heti majuurin palattua hän riensi tämän luokse.
"No?" sanoi hän kuumeentapaisen levottomasti.
"He koettavat vain voittaa aikaa, tehdäkseen meille jonkun noita hävittömiä kepposiaan."
"Mitä he tahtovat, lyhyesti sanottuna?"
"Heidän vaatimuksensa ovat tolkuttomia, kuten he itsekin hyvin tietävät, sillä he näyttivät aivan pilkallaan esittävän ne meille. He väittävät, että päällikkö, joka kaksisataa vuotta sitten luovutti tämän alueen espanjalaisille, ei ollut oikeutettu myymään maata. He vaativat nyt, että me antaisimme sen takaisin kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa, ellemme sitä tee… tehän tunnette nuo tavalliset uhkaukset… Ah, tosiaankin", lisäsi majuuri ivallisesti hymyillen, "unohdin mainita, eversti, että he ovat halukkaat antamaan takaisin kaiken, mitä tuo päällikkö on saanut maksuksi tästä maasta. Kas siinä kaikki, mitä minun käskettiin ilmoittaa teille."
Eversti kohautti olkapäitään halveksivasti.
"Nuo hornanhenget ovat hulluja", sanoi hän, "tai myös koettavat he nukuttaa meidät, voidakseen sitä helpommin vetää meitä nenästä."
"Mitä aijotte tehdä?" kysyi majuuri.
"Olla kaksinverroin varovampi, ystäväni, sillä luullakseni ei kestä kauan, ennenkuin joudumme taas käsikähmään heidän kanssaan, ja etenkin vanha presidio huolestuttaa minua."