Siellä oli valkoisia hevosia, satakunta kenties, ja ne söivät ohria pään korkeudelle kiinnitetyltä laudalta. Kaikkien harjat olivat värjätyt sinisiksi, kaviot olivat päällystetyt esparto-ruohosta tehdyillä sukilla ja korvien välissä olivat karvat pystyssä otsalla töyhtönä. Hyvin pitkät hännät pieksivät pehmeästi kintereitä. Prokonsuli mykistyi niitä ihailemaan.
Ne olivat ihmeellisiä eläimiä, notkeita kuin käärmeet, kepeitä kuin linnut. Ne kiitivät kilvan ratsumiehen nuolen kanssa, kaatoivat kumoon miehiä, purren heitä vatsaan, kapuilivat louhikoissa, hyppivät yli kuilujen ja nelistivät hurjasti yhtämittaa koko päivän tasangolla. Heti kun Jacim näyttäytyi, ne tulivat hänen luokseen aivan kuin lampaat paimenen ilmestyessä; ja ojentaen esiin kaulansa ne katselivat häntä levottomina lapsensilmillään. Tapansa mukaan hän päästi kumean kurkkuäänen, joka sai ne iloisiksi: ja ne nousivat takajaloilleen, ikävöiden avaraa tilaa, haluten päästä juoksemaan.
Peläten että Vitellius veisi ne mukaansa oli Antipas vanginnut ne tähän paikkaan, joka vasiten oli määrätty eläimille piirityksen varalta.
"Tämä talli on huono", sanoi prokonsuli, "ja saatat helposti menettää ne! Merkitse niiden luku luetteloon, Sisenna!"
Publikaani otti vyöstään taulun, laski hevoset ja kirjoitti muistiin niiden luvun.
Veronkantolaitoksen asiamiehet lahjoivat maaherroja, voidakseen ryöstää maakuntia. Tuo mies nuuski kaikkialla näädänkuonollaan, silmiään vilkuttaen. Lopuksi noustiin jälleen pihalle. Kivityksessä oli siellä täällä pyöreitä pronssikansia, jotka peittivät vesisäiliöitä. Vitellius huomasi yhden, joka oli muita kookkaampi eikä korkojen alla kaikunut samalla tavoin. Hän polki niitä kaikkia vuoroonsa, sitten hän karjaisi tömistäen jalkojaan:
"Nyt sen tiedän, nyt sen tiedän! Tässä piilee Herodeksen aarre!"
Hänen aarteittensa etsiminen oli yksi roomalaisten mielettömyyksiä.
Niitä ei ollut olemassa, vannoi tetrarkka.
Mutta mitä olikaan tuon kannen alla?