"Ei mitään! Mies, vanki."
"Näytä hänet minulle", sanoi Vitellius.
Tetrarkka ei totellut. Siten olisivat juutalaiset saaneet tietää hänen salaisuutensa. Hänen vastahakoisuutensa saattoi Vitelliuksen kärsimättömäksi.
"Murtakaa se!" hän huusi liktoreille.
Manneas oli arvannut, mitä oli tekeillä. Hän luuli nähdessään kirveen, että aiottiin mestata Johannes; ja hän pysäytti liktorin, kun tämä ainoastaan kerran oli iskenyt metallikantta, pisti sen ja pihakivityksen väliin eräänlaisen koukun, ponnisti sitä hiljaa ylös, ja kansi kohosi; kaikki ihailivat tuon vanhuksen voimaa. Puulevyllä kaksinkertaiseksi tehdyn kannen alla oli samankokoinen luukku; nyrkiniskusta se avautui kahtena puoliskona; silloin tuli näkyviin ammottava kuoppa, johon vajosi kaiteettomat kiertoportaat. Ja ne, jotka kumartuivat sen laidan yli, näkivät pohjalla jotakin epämääräistä ja hirvittävää.
Ihmisolento lepäsi maassa pitkien hiuksien peittämänä, jotka yhtyivät selkää verhoavan eläimenvuodan karvoihin. Tuo mies kohosi pystyyn. Hänen otsansa ylettyi vaakasuorassa olevaan ristikkoikkunaan; ja tuontuostakin hän katosi luolansa pohjaan.
Aurinko välkytti kypärien kupuja ja miekanponsia, paahtoi polttaviksi kivilaattoja; räystäiltä lentoon pyrähtävät kyyhkyset kiersivät ympäri pihaa. Tämä oli se hetki, jona Manneas tavallisesti ripoitti niille jyviä. Hän oli kyyristyneenä tetrarkan vieressä, joka seisoi Vitelliuksen edessä. Galilealaiset, papit, soturit muodostivat piirin heidän takanaan. Kaikki olivat vaiti, ahdistuneina odottaen mitä tuleman piti.
Aluksi kuului onkalosta lähteneen äänen syvä huokaus.
Herodias kuuli sen palatsin toisesta päästä. Lumouksen valtaamana hän tunkeutui joukon läpi; ja hän kuunteli, nojaten toisella kädellä Manneaksen olkaan, kumartuneena.
Ääni kuului alhaalta: