"— Herra on riistävä sinulta korvarenkaasi, purppurahameesi, liinahuntusi, rannerenkaasi, säärivaateesi ja pienet kultaiset helyt, jotka väräjävät otsallasi, hopeapeilisi, kameelikurjen höyhenistä tehdyt viuhkasi, helmiäispohjat, jotka tekevät vartalosi pitemmäksi, jalokivet, joista ylpeilet, hiuksiesi hajuvoiteet, kynsiesi väriaineet, kaikki hekkumasi apukeinot: ja kiviä ei sitten ole kylliksi avionrikkojan kivittämiseen!"
Herodias haki katseellaan puolustajaa ympäriltään. Farisealaiset loivat ulkokullattuina silmänsä alas. Sadukealaiset: käänsivät pois päänsä, peläten loukkaavansa prokonsulia. Antipas näytti olevan menehtymäisillään.
Johanneksen ääni kaikui yhä kovempana, jylisi korvia järkyttäen kuin ukkonen; kaiku toisti sen vuorilla, saaden Makairoksen pauhaamaan moninkertaisesta äänestä.
"Matele tomussa, sinä Babylonin tytär! Jauha jyviä. Riisu vyösi, irroita jalkineesi, nosta ylös hameesi ja kahlaa jokien poikki! Häpeäsi on oleva ilmeinen, viheliäisyytesi on paljastuva. Nyyhkytyksesi ovat murtavat hampaasi. Kaikkivaltias kammoksuu rikostesi löyhkää! Kirottu, kirottu! Kuole kurjana kuin koira."
Luukku suljettiin, kansi paiskattiin kiinni. Manneas tahtoi kuristaa
Johanneksen.
Herodias katosi. Farisealaiset olivat täynnä paheksumista. Antipas hoki puolustuksia heidän keskessään.
"Epäilemättä", huomautti Eleazar, "saattaa naida veljensä vaimon, mutta Herodias ei ollut leski, ja lisäksi hänellä oli lapsi. Siinä piili riettaus."
"Erehdys! Minulle tehdään vääryyttä", sanoi Antipas, "sillä makasihan Absalom isänsä vaimojen kanssa, Juda miniänsä kanssa, Ammon sisarensa ja Lot tyttäriensä kera."
Aulus, joka oli tällävälin nukkunut, ilmestyi nyt paikalle. Saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, hän puolusti tetrarkkaa. Ei ollut tarpeellista välittää moisista pikkuseikoista; ja hän nauroi suunnattomasti pappien soimauksille ja Johanneksen raivolle. Keskellä portaita Herodias kääntyi häneen päin.
"Olet väärässä, valtias! Hän yllyttää kansaa kieltäytymään verojen maksamisesta."