Piha oli tyhjä. Orjat olivat levolla. Punaa vasten, joka leimusi taivaanrannalla, kaikki kohtisuorat esineet näyttivät mustilta. Antipas eroitti Kuolleen meren vastapäisellä rannalla olevat suolalouhimot, eikä enää nähnyt arabialaisten telttejä. Kaiketi he olivat poistuneet? Kuu nousi taivaalle; levollisuus valtasi hänen sydämensä.
Fanuel seisoi lamautuneena, leuka vaipuneena rinnalle. Viimein hän ilmaisi, mitä hänellä oli sanottavaa. Kuun alkupäivistä saakka hän oli tutkinut taivasta, Perseuksen sikermä kun oli kohonnut keskitaivaalle. Agalah-tähteä tuskin vielä näki, Algol tuikki himmeämpänä, Mira-Coeti oli kadonnut. Tästä hän päätti, että vielä sinä yönä oli huomattava henkilö kuoleva Makairoksessa.
— Kuka? Vitelliusta suojeltiin liian huolellisesti. Johannesta ei mestattaisi. — Se olen siis minä! ajatteli tetrarkka.
Ehkä arabialaiset palaisivat? Prokonsuli paljastaisi hänen suhteensa parttilaisiin! Jerusalemista tulleita palkattuja salamurhaajia oli pappien seurassa; heillä oli piiloitettuina pukuihinsa tikareja; eikä tetrarkka epäillyt Fanuelin tietojen varmuutta.
Hän päätti turvautua Herodiakseen. Ja kuitenkin tetrarkka häntä vihasi. Mutta tämä nainen oli rohkaiseva häntä, eivätkä entisen lumouksen kaikki kahleet vielä olleet murretut.
Kun hän astui Herodiaksen huoneeseen, paloi suitsutusta porfyyrialtaassa; ja hajupölyjä, voiteita, kankaita, yhtä ohuita kuin pilvet, höyheniä kevyempiä koruompelu-kudoksia oli hajalla huoneessa.
Herodes ei maininnut Fanuelin ennustusta eikä tunnustanut pelkäävänsä juutalaisia ja arabialaisia; Herodias oli syyttänyt häntä raukkamaisuudesta. Hän puhui yksinomaan roomalaisista; Vitellius ei ollut hänelle uskonut mitään sotatuumistaan. Herodes oletti, että hän oli Gaiuksen ystävä, ja tämä mies seurusteli Agrippan kanssa; ja hänet, Herodes, kaiketi ajettaisiin maanpakoon tai kuristettaisiin kuoliaaksi.
Halveksivan sääliväisenä koetti Herodias häntä rauhoittaa. Viimein hän otti esiin pienestä lippaasta omituisen muistorahan, jota koristi Tiberiuksen muotokuva. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää sitä, niin liktorit kalpenivat ja syytökset raukesivat.
Liikutettuna kiitollisuudesta kysyi Antipas, miten hän sen oli saanut.
"Se on minulle annettu", vastasi Herodias.