Näiden salahankkeiden tehottomuus sai Herodiaan toivottomaksi. Mitä muuten merkitsi tuon miehen taistelu häntä vastaan? Mitä etua hänellä siitä oli? Ne puheet, jotka hän oli huutanut rahvaalle, olivat levinneet, ne kiertelivät; Herodias kuuli niitä kaikkialla, ne täyttivät ilman. Legionia vastustaessaan hän olisi ollut rohkea. Mutta tuo miekkoja turmiollisempi voima, johon ei päässyt käsiksi, tyrmistytti hänet; ja hän mitteli kiivain askelin pengermää, kalpeana vihasta, löytämättä sanoja ilmaistakseen tukahduttavia tunteitaan.
Lisäksi juolahti hänen mieleensä, että tetrarkka peläten yleistä mielipidettä kenties voisi hylätä hänet. Silloin kaikki olisi mennyttä. Lapsuudesta asti hän oli mielessään hautonut hallitsijan unelmaa. Saavuttaakseen sen hän oli jättänyt ensimäisen puolisonsa ja liittynyt tähän mieheen, joka hänen käsittääkseen oli hänet pettänyt.
"Sainpa kauniin tuen, tullessani sinun sukusi jäseneksi!"
"Tämä suku on sinun sukusi veroinen!"
Herodias tunsi suonissaan kiehuvan esi-isiensä — pappien ja kuninkaitten — veren.
"Mutta sinun isoisäsi lakaisi Askalonin temppelin lattiaa! Toiset olivat paimenia, pahantekijöitä, karavaanien ohjaajia, Juudan vallanalaisia aina kuningas Davidin ajoilta! Kaikki minun esi-isäni ovat voittaneet sinun esi-isäsi! Ensimäinen makkabealainen karkoitti teidät Hebronilta, Hyrkanos pakoitti teidät ympärileikkauttamaan itsenne!"
Ja näin päästäen ilmoille patrisilais-halveksumisensa plebeijiä kohtaan, Jaakobin vihan Edomia vastaan, Herodias soimasi häntä hänen välinpitämättömyydestään solvauksiin nähden, hänen leväperäisyyttään farisealaisia kohtaan, hänen raukkamaisuuttaan sen kansan edessä, joka vihasi tetrarkan puolisoa.
"Sinä olet samanlainen kuin hän, tunnustathan! Ja sinä kaihoat tuota arabialaista tyttöä, joka tanssii kivien ympärillä. Ota hänet! Mene asumaan hänen kanssaan hänen kangasmajaansa! Syö hänen tuhassa paistettua leipäänsä! Ahmi hänen lampaittensa hapanta maitoa! Suutele hänen tummia poskiaan ja unhoita minut!"
Tetrarkka ei enää kuunnellut. Hän katseli erään talon parveketta, jolla oli nuori nainen ja vanha vaimo; tällä oli kädessä ruusuvarsinen päivänvarjo, pitkä kuin onkivapa. Keskellä mattoa oli avattu matkavasu, sullottu täyteen vöitä, harsoja, metallisia korvarenkaita. Nuori nainen kumartui silloin tällöin katselemaan kaikkia näitä esineitä, ja ravisti niitä ilmassa.
Hän oli puettu roomalaisnaisten tavoin, yllään hienopoimuinen tunika ja smaragdinvihreillä tupsuilla koristettu vaippa; siniset nauhat kannattivat hänen hiuksiaan, jotka epäilemättä olivat liian raskaat, sillä aika-ajoin hän kohenteli niitä käsillään. Päivänvarjo, joka häälyi hänen yläpuolellaan, peitti hänet puolittain. Antipas näki pari kolme kertaa hänen siron kaulansa, silmän sopen, pienen suun pielen. Mutta hän saattoi nähdä lanteilta niskaan asti koko hänen vartalonsa, joka kumartui taas kohotakseen joustavan notkeasti. Hän tähysteli näiden liikkeiden toistumista, ja hänen hengityksensä kiihtyi; silmissä syttyi hehku. Herodias piti häntä silmällä.