"On kuin olisi jäätä minun luissani! Tule minun vierelleni!"
Ja Julianus pani maata kuolleille lehdille aivan hänen viereensä.
Spitaalinen käänsi päätään.
"Riisuudu, jotta saisin lämpöä sinun ruumiistasi!"
Julianus riisui vaatteensa; sitten alastomana kuin syntyessään asettui hän uudelleen vuoteeseen ja hän tunsi reittään vasten spitaalisen ihon, joka oli kylmempi kuin käärme ja karkeampi kuin viila.
Julianus koetti lohduttaa häntä, mutta tämä vastasi huokaisten:
"Oi! minä kuolen!… Tule lähemmäksi, lämmitä minua! Ei käsilläsi! ei! koko olennollasi." Julianus heittäytyi kokonaan hänen päälleen, suu suuta ja rinta rintaa vasten.
Silloin spitaalinen sulki hänet syliinsä ja hänen silmänsä saivat äkkiä tähtien kirkkauden; hänen hiuksensa levittäytyivät kuin auringon säteet; hänen sieraintensa henkäyksellä oli ruusujen tuoksu; suitsutuspilvi kohosi liedestä; laineet lauloivat. Mutta nautinnon runsaus, yli-inhimillinen ilo laskeutui kuin tulva tainnoksissa olevan Julianuksen sieluun; ja hän, jonka käsivarsilla Julianus lepäsi, kasvoi ja kasvoi, koskettaen päällään ja jaloillaan kojun molempia seiniä.
Katto kohosi, taivaanlaki aukeni; — ja Julianus nousi kohti sinisiä avaruuksia Meidän Herramme Jeesuksen sylissä, joka vei hänet taivaisiin.
Tämä on kertomus pyhästä Julianuksesta, sellaisena kuin se tavataan kirkon ikkunassa minun kotiseudullani.