Hetkisen epäröityään Julianus irroitti veneen köyden. Vesi rauhoittui heti, vene liukui joen ylitse ja saapui toiseen rantaan, jossa mies odotti.
Hän oli kietoutunut repaleisiin; kasvot olivat kuin kipsinaamio ja silmät punaisemmat kuin hiilet. Läheten häntä lyhtyineen Julianus huomasi, että inhoittava spitaalitauti peitti hänet; mutta koko hänen olennossaan oli ikäänkuin kuninkaallinen majesteettisuus.
Heti kun hän astui veneeseen, painui se syvään hänen painostaan; tuulenpuuska nosti sen taas ylös, ja Julianus rupesi soutamaan.
Joka airon vedolta kohottivat aallot veneen keulaa. Vesi, tummempaa kuin muste, virtasi kuohuten laitojen molemmin puolin. Se muodosti syvänteitä ja harjoja, ja pursi nousi ja laski kääntyen, ajelehtien tuulessa.
Julianus jännitti vartalonsa, koukisti käsivarsiaan ja vastaten jaloillaan ponnisteli hän koko ruumiillaan saadakseen enemmän voimaa. Rakeet pieksivät hänen käsiään, sade virtasi hänen selkäänsä, tuulen voima oli hänet tukahuttaa; hän pysähtyi. Silloin vene ajelehti virran mukana. Mutta ymmärtäen, että oli kysymyksessä tärkeä asia, käsky, jota täytyi totella, tarttui hän uudelleen airoihinsa; ja hankasien vingunta kuului myrskyn ulvonnan välistä.
Pieni lyhty paloi hänen edessään. Linnut peittivät sen lentäessään vähän väliä. Mutta aina näki Julianus miehen silmäterät, spitaalitautisen, joka seisoi veneen perässä liikkumattomana kuin pylväs. Ja tätä kesti kauvan, kauvan aikaa! Kun he olivat saapuneet kojuun, sulki Julianus oven ja hän näki kuinka mies istuutui jakkaralle. Eräänlainen käärinliina, joka peitti hänet, oli valunut alas lanteille saakka ja hänen olkapäitään, rintaansa ja laihoja käsivarsiaan peittivät hilseiset rakkulapinnat. Hänen otsansa oli täynnä syviä ryppyjä. Kuten luurangolla oli hänellä reikä nenän paikalla, ja hengitys, joka kulki hänen sinertävien huultensa kautta, oli paksu ja ilettävä. "Minun on nälkä!" sanoi hän. Julianus antoi hänelle mitä hänellä oli, palasen vanhaa sianlihaa ja mustan leivän kannikoita. Kun hän oli ne ahmien syönyt, oli pöydässä, kupissa ja veitsen varressa samanlaisia täpliä kuin hänen ruumiissaan. Sitten sanoi hän: "Minun on jano!" Julianus meni hakemaan ruukkunsa, ja kun hän otti sen, tunsi hän tuoksun, joka sai hänen sydämensä ja sieramensa laajenemaan. Se oli viiniä; mikä löytö! mutta spitaalinen ojensi käsivartensa ja tyhjensi yhdellä kulauksella koko ruukun. Sitten sanoi hän: "Minun on kylmä!" Julianus sytytti kynttilällään kimpun sanajalkoja keskelle kojua.
Spitaalinen tuli lämmittelemään, kyyristyi kantapäilleen, alkoi vapista kaikissa jäsenissään sekä kävi hyvin voimattomaksi. Hänen silmänsä paloivat kiihkeämmin, hänen mätähaavansa valuivat ja melkein sammuneella äänellä kuiskasi hän: "Vuoteesi!"
Julianus auttoi häntä varovaisesti laahautumaan sinne ja levitti vielä hänen ylitsensä venekankaan.
Spitaalinen vaikeroi. Hänen suupielensä paljastivat hänen hampaansa, äkillinen korahdus puistatti hänen rintaansa ja hänen vatsansa painui joka kerta hänen hengittäessään selkärankaa vasten.
Sitten sulki hän silmäluomensa.