Kului kuukausia, jolloin Julianus ei nähnyt ketään. Usein sulki hän silmänsä koettaen muistissa palata takaisin nuoruuteensa; ja hänen eteensä tuli linnan piha portailla loikovine vinttikoirineen, palvelijoineen, asesaleineen, ja hän näki viinilehdossa vaaleatukkaisen nuorukaisen, nahkoihin puetun vanhuksen ja naisen pitkine laahustimineen. Yhtäkkiä sukelsivat esiin hänen mielikuvituksessaan molemmat ruumiit. Hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle ja toisti itkien:
"Oi! isä parka! äiti parka! äiti parka!" ja vaipui horrostilaan, jossa kauheat unet jatkuivat.
Eräänä yönä, kun hän nukkui, luuli hän kuulevansa, että joku kutsui häntä. Hän teroitti korvaansa, mutta ei eroittanut muuta kuin aaltojen loiskinaa.
Mutta sama ääni toisti:
"Julianus!"
Se tuli toiselta rannalta, mikä seikka tuntui hänestä omituiselta katsoen virran leveyteen.
Kolmas kerta kuului:
"Julianus!"
Ja tällä äänellä oli kirkon kellojen kaiku.
Sytytettyään kynttilänsä lähti hän ulos kojustaan. Raivoisa myrsky puhalsi yössä. Syvää pimeyttä rikkoi siellä täällä kuohuvien aaltojen valkea vaahto.