Hän ei kapinoinut Jumalaa vastaan, joka oli sallinut hänen tehdä tämän murhatyön, ja kuitenkin oli hän epätoivoissaan siitä, että oli voinut sen tehdä.
Hänen oma itsensä kauhistutti häntä siihen määrin, että hän, päästäkseen hengestään, antautui mitä vaarallisimpiin seikkailuihin. Hän pelasti rampoja tulipaloista, lapsia kuiluista. Syvyys ei häntä niellyt ja liekitkin säästivät häntä.
Aika ei vähentänyt hänen kärsimystään, vaan tuli se yhä sietämättömämmäksi. Hän päätti kuolla.
Kun hän eräänä päivänä seisoessaan kaivon reunalla kumartui sen ylitse mittaamaan veden syvyyttä, ilmestyi hänen eteensä riutunut vanhus, valkopartainen ja niin surkean näköinen, että hänen oli mahdotonta pidättää kyyneliään. Toinen itki myös. Tuntematta omaa kuvaansa Julianus hämärästi muisteli nähneensä samanlaiset kasvot. Hän huudahti; se oli hänen isänsä eikä Julianus sen koommin ajatellut tappaa itseään.
Näin kulki hän useiden maiden halki, kantaen muistonsa taakkaa, ja saapui kerran erään joen luo, jonka ylitsekulku oli vaarallinen, koska virta oli hyvin vuolas ja sen rannoilla oli leveälti liejua. Pitkiin aikoihin ei kukaan ollut uskaltanut sen ylitse.
Vanha vene, perä syvälle liejuun painuneena, kohotti kaislikon seasta keulaansa. Julianus tarkasti sitä, löysi airoparin ja hänessä heräsi ajatus ruveta käyttämään itseään toisten palvelukseen.
Hän valmisti ensiksi rannalle tien joen uomaan saakka. Hän murskasi kyntensä liikutellessaan suunnattomia kiviharkkoja, painoi niitä vatsaansa vasten voidakseen niitä kuljettaa, liukui saveen, upposi siihen ja oli monta kertaa hukkumaisillaan.
Vihdoin korjasi hän ruuhen sekä teki itselleen kojun savesta ja puiden rungoista.
Kun ylimenopaikka tuli tunnetuksi, ilmestyi matkustavia. Kun he kutsuivat häntä toiselta rannalta heiluttamalla liinojaan, niin hyppäsi Julianus heti ruuheensa. Se oli hyvin raskas ja siihen ahdettiin kaikenlaisia matkatavaroita ja taakkoja, vieläpä vetojuhtiakin, jotka ulvoen pelosta, lisäsivät ahdinkoa. Hän ei pyytänyt mitään vaivoistaan; toiset antoivat hänelle ruuan tähteitä laukuistaan, toiset taas jättivät hänelle kuluneet vaatteensa, joita eivät enää voineet käyttää. Raa'at ihmiset heittivät hänelle herjaussanoja. Julianus otti ne lempeästi vastaan ja heidän herjaustulvansa kasvoi yhä. Julianus puolestaan heitä vain siunasi.
Pieni pöytä, jakkara, vuode kuolleista lehdistä ja kolme savikuppia, siinä koko hänen huonekalustonsa. Kaksi reikää seinässä oli ikkunoina. Toisella puolella ulottuivat silmänkantamattomiin hedelmättömät tasangot, joissa näkyi siellä täällä vaaleita lammikoita, ja suuri joki hänen edessään vyöritteli vihertäviä laineitaan. Keväällä oli kostealla maalla mädänneen haju. Toisinaan taas raju tuuli kohotti ilmaan tomupilven. Pöly tunkeutui joka paikkaan, sekoitti veden, ratisi ikenissä. Myöhemmin taas tuli pilvi sääskiä, joiden surina ja pistokset eivät lakanneet yöllä eikä päivällä. Vihdoin tuli äkkiarvaamatta kovia pakkasia, jotka tekivät esineet koviksi kuin kivi ja herättivät hänessä hurjan himon syödä lihaa.