Messun ajan makasi hän vatsallaan kirkon pääoven edessä kädet levällään ja otsa hiekkaa vasten.
Hautauksen jälkeen nähtiin hänen menevän vuoristoon vievää tietä pitkin. Hän kääntyi useita kertoja ja katosi lopulta.
III.
Hän lähti kerjäämään maailmalle.
Hän ojensi kätensä ritareja kohti teiden varsilla, lähestyi polvia notkistaen elonleikkaajia tai jäi liikkumattomana seisomaan pihojen aitauksien taa, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset, ettei kukaan voinut kieltää häneltä almua. Nöyryyden tunnosta kertoi hän heille elämänsä tarinan; silloin kaikki pakenivat hänen luotaan tehden ristinmerkkejä. Niin pian kuin hänet tunnettiin niissä kylissä, joissa hän jo oli kulkenut, suljettiin ovet, huudettiin hänelle uhkauksia ja heitettiin häntä kivillä. Armeliaimmat asettivat kivivadin ikkunansa reunalle, sitten sulkivat he luukut, jotteivät näkisi häntä. Joka paikasta karkoitettuna vältti hän ihmisiä, ja hän ruokki itseään juurilla, kasveilla, puista pudonneilla hedelmillä ja näkinkengillä, joita hän etsi pitkin rantoja.
Joskus näki hän mäkien rinteillä silmiensä edessä sekaisin ahtaaseen sullottuja kattoja kivisine torninhuippuineen, siltoja, torneja, pimeitä katuja ja hän kuuli tuolta alhaalta lakkaamatonta melua.
Tarve sekaantua muitten elämään sai hänet lähtemään kaupunkiin. Mutta ihmiskasvojen eläimellinen ilme, työn melske ja puheen sorinan mitättömyys kylmäsivät hänen sydäntään. Juhlapäivinä, kun tuomiokirkkojen kellot saattoivat jo aamun noususta saakka koko kansan ilon valtaan, katseli hän asukkaiden lähtöä taloistaan, sitten tanssia torilla, suihkulähteitä katujen kulmissa, kirjosilkkisiä mattoja ylimystön asuntojen edessä ja illoilla pohjakerrosten ikkunoista pitkiä perhepöytiä, joiden ympärillä isovanhemmat pitelivät lapsenlapsiaan polvillaan. Nyyhkytykset tukahuttivat hänet, ja hän palasi takaisin metsiin.
Hän katseli rakkauden kivulla varsoja ruohikossa, lintuja pesissään, hyönteisiä kukilla; kaikki juoksivat pois, kun hän lähestyi, piiloutuivat kauhistuneina, lensivät pois.
Hän etsi yksinäisiä seutuja. Mutta tuuli toi hänen korviinsa ikäänkuin ahdistuksen huutoja; kastepisarat, jotka putoilivat maahan, muistuttivat hänelle toisia, raskaampia pisaroita. Joka ilta levitti aurinko verta pilviin ja joka yö toimitti hän unissaan uudelleen vanhempien murhansa.
Hän teki itselleen rautapiikkisen jouhipaidan. Hän ryömi kaikille niille kukkuloille, joiden huipulla oli kappeli. Mutta hellittämätön ajatus synkensi tabernaakelin loistoa ja kiusasi häntä, kun hän lihankidutuksessa koetti tehdä parannusta.