Lyijyristikolla varustetut ikkunat lisäsivät aamuhämärää. Julianuksen jalat tarttuivat vaatteisiin, jotka olivat maassa ja vähän etempänä kompastui hän tarjoilupöytään, jolla oli astioita. "Hän on varmaankin syönyt", ajatteli Julianus ja meni vuoteen luo, joka oli pimeässä huoneen perällä. Kun hän tuli vuoteen laidalle, suudellakseen vaimoaan, kumartui hän päänaluksen ylitse, jossa kaksi päätä lepäsi vierekkäin. Silloin tunsi hän parran karkeuden suutaan vasten. Hän peräytyi luullen tulleensa hulluksi; mutta hän palasi vuoteen luo ja hänen vapiseviin käsiinsä sattuivat pitkät hiukset. Tullakseen vakuutetuksi erehdyksestään, vei hän uudelleen hiljaa kätensä päänalukselle. Tälläkin kertaa oli se todella parta ja mies! mies hänen vaimonsa kanssa!
Puhjeten hillittömään raivoon, iski hän heihin tikarillaan, polki jalkaa ja kuohuili villipedon tavoin ulvoen. Sitten lakkasi hän äkkiä. Kuolleet, sydämet lävistettyinä, eivät olleet edes liikahtaneet. Hän kuunteli tarkkaavaisesti heidän melkein samanlaisia kuolinkorahduksiaan ja sitä myöten kuin ne heikkenivät, kuuli hän jonkun kaukaisuudessa niihin yhtyvän. Tämä valittava, pitkä ääni oli ensin epäselvä, läheni sitten, koveni ja tuli peloittavaksi ja hän tunsi kauhistuneena sen suuren mustan hirven huudoksi.
Ja kun hän kääntyi, luuli hän näkevänsä oven aukeamassa vaimonsa hahmon, kynttilä kädessä.
Murhan tuottama melu oli hälyyttänyt hänet sinne. Kerran silmäiltyään ymmärsi hän kaiken ja paeten kauhuissaan pudotti hän kynttilänsä.
Julianus otti sen ylös.
Hänen isänsä ja äitinsä makasivat siinä hänen edessään seljällään tikarin haava rinnassaan, ja heidän kasvonsa, joissa kuvastui ylevä lempeys, näyttivät säilyttävän ikuisen salaisuuden. Lika- ja veritahrat levisivät heidän valkealle iholleen, vuoteen lakanoille, maahan ja pitkin norsunluista Kristuskuvaa, joka riippui vuodekomerossa. Ikkunasta tuleva päivänvalo sai nuo punaiset täplät hehkumaan ja niitä ilmestyi yhä useampia ja useampia. Julianus lähestyi molempia kuolleita koettaen uskotella itselleen, ettei tämä kaikki voinut olla mahdollista; hän oli erehtynyt, toisinaan sattuu selittämättömiä yhdennäköisyyksiä. Sitten kumartui hän hiljaa katselemaan läheltä vanhusta ja hän huomasi hänen puoliavoimien silmäluomiensa välitse sammuneen silmäterän, joka poltti häntä kuin tuli. Senjälkeen meni hän vuoteen toisella puolella olevan ruumiin luo, jonka valkeat hiukset peittivät osan kasvoja. Julianus pisti sormensa hänen suortuviensa alle, kohotti hänen päätään; — ja hän katseli häntä pitäen häntä jäykällä käsivarrellaan sillävälin kun hän toisella kädellään valaisi kasvoja kynttilällä. Veripisarat putoilivat patjoilta yksitellen permannolle.
Illalla astui hän vaimonsa eteen ja muuttuneella äänellä kielsi hän vaimoaan ensiksikin vastaamasta hänelle tai lähestymästä häntä tai edes katselemasta häneen ja määräsi, että hänen oli seurattava perikadon uhalla kaikkia hänen käskyjään, jotka olivat peruuttamattomia. Hautajaiset olivat pidettävät niiden määräysten mukaan, jotka hän oli kirjoittanut rukoustuoliin, kuolleiden huoneeseen. Julianus jätti vaimolleen palatsinsa, vasallinsa, kaiken omaisuutensa eikä ottanut edes mukaansa vaatteitaan tai sandaalejaan, jotka löydettiin portailta.
Linnanrouva alistui Jumalan tahtoon, ja miehensä rikoksen johdosta alkoi hän rukoilla hänen sielunsa pelastukseksi, koska linnanherraa ei enää ollut olemassa.
Kuolleet haudattiin suurella loistolla luostarin kirkkoon, joka sijaitsi kolmen päivämatkan päässä linnasta.
Kaapuun puettu munkki seurasi ruumissaattoa kaukana kaikista muista ilman, että kukaan uskalsi puhutella häntä.