Ja kaikki eläimet, joita hän oli ahdistanut, tulivat esiin muodostaen ahtaan piirin hänen ympärilleen. Toiset olivat istuvassa asennossa, toiset taas seisoivat takajaloillaan. Hän jäi seisomaan niiden keskelle, kivettyneenä kauhistuksesta, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Mitä suurimmalla voiman ponnistuksella sai hän ottaneeksi askeleen; ne, jotka istuivat puissa, avasivat siipensä; ne, jotka olivat maassa, liikahuttivat jäseniään ja kaikki seurasivat häntä.
Hyenat kulkivat hänen edellään, susi ja villisika hänen perässään. Härkä hänen oikealla puolellaan pyöritteli päätään, ja vasemmalla puolella käärme kiemurteli ruohistossa, sillävälin kuin pantteri selkäänsä käyristäen seurasi sametin-pehmein askelin ja pitkin hyppäyksin. Hän kulki niin hitaasti kuin mahdollista, jottei ärsyttäisi niitä, ja hän näki pensaikon syvyydestä tulevan esille piikkisikoja, kettuja, kyykäärmeitä, sakaaleja ja karhuja.
Julianus rupesi juoksemaan; eläimet juoksivat myös. Käärme sähisi, pahanhajuinen kuola valui eläinten kidoista. Villisika hipaisi hänen kantapäitään torahampaillaan, ja susi hänen kämmentään turpakarvoillaan. Apinat nipistelivät häntä irvistellen, ja näätä pyöriskeli hänen jaloissaan. Karhu löi häneltä lakin päästä käpälällään ja pantteri tempasi nuolen hänen viinestään.
Eläinten röyhkeä käytös oli täynnä ivaa. Koko ajan pitäen häntä silmillä, näyttivät ne miettivän kostontuumaa, ja kuurona hyönteisten surinasta, linnun pyrstöjen pieksemänä, hengitysten tukahuttamana kulki hän käsivarret ojennettuina, silmäluomet suljettuina kuin sokea, eikä hänellä ollut edes voimaa huutaa "armoa!"
Kaukaisuudesta kuului kukon laulu. Toiset vastasivat siihen; päivä oli valjennut, ja hän huomasi oranssien takaa palatsinsa katon harjan.
Sitten näki hän pellon pientareella, aina kolmen askeleen päässä toisistaan, punaisia peltopyitä, jotka lentelivät sänkipellossa. Hän irroitti vaippansa ja heitti sen niiden päälle kuin verkon.
Kun hän taas otti pois vaippansa, ei hän löytänyt kuin yhden ainoan peltopyyn ja sekin oli kuollut jo aikoja sitten ja mädännyt.
Tämä aistimien petos saattoi hänet suunniltaan. Saaliinhimo sai hänessä uudelleen vallan ja eläinten puutteessa olisi hän tahtonut tappaa ihmisiä.
Hän kiipesi kolmen penkereen ylitse, löi auki portin nyrkin iskulla, mutta portaita noustessaan muisto rakkaasta puolisosta lauhdutti hänen sydäntään. Hän nukkui varmaankin, ja Julianus tahtoi yllättää hänet.
Riisuttuaan jaloistaan sandaalinsa, väänsi hän hiljaa lukkoa ja astui sisään.