Metsä tiheni, pimeys kasvoi yhä. Lämpimät tuulenpuuskat puhaltelivat täynnä mietoa tuoksua. Hän syventyi kuolleiden lehtien kasaan ja nojautui tammea vasten hengäistäkseen hiukan.
Äkkiä hyppäsi hänen selkänsä takaa jotain mustaa, villisika. Julianus ei ehtinyt tarttua jouseensa ja suri sitä kuin onnettomuutta.
Sitten huomasi hän tultuaan ulos metsästä suden, joka livahti pitkin pensasaitaa.
Julianus ampui sitä kohti nuolen. Susi pysähtyi, käänsi päätään katsellakseen häntä ja jatkoi matkaansa. Se kulki eteenpäin aina samalla etäisyydellä hänestä, pysähtyi tuon tuostakin, ja niin pian kuin hän tähtäsi, rupesi se pakenemaan.
Julianus kulki tällä tavalla loppumattomien tasankojen halki, sitten santaröykkiöiden ylitse ja saapui vihdoin laajalle ylätasangolle. Siellä täällä oli litteitä kiviä hautakammioiden raunioiden välissä. Hän kompastui kuolleiden luihin; sammaltuneet ristit kallistuivat surullisen näköisinä. Mutta hautakumpujen epäselvässä varjossa liikkui hahmoja ja tuli esiin hyenoja kauhistuneina ja läähättävinä. Iskien kynsillään hautakiviin tulivat ne yhä lähemmäksi häntä ja haistelivat häntä kita auki niin että ikenet näkyivät. Hän veti miekkansa tupesta. Ne hajaantuivat heti joka suunnalle ja katosivat taas etäälle tomupilveen.
Tunnin kuluttua tapasi hän rotkelmassa raivostuneen härän, joka sarvet etukumarassa kuopi maata jalallaan. Julianus tähtäsi keihäänsä sen rintaan. Se kumahti ikäänkuin eläin olisi ollut pronssista; hän sulki silmänsä odottaen kuolemaa. Kun hän avasi ne jälleen, oli härkä kadonnut.
Silloin hänen sielunsa lamautui häpeästä. Jokin salaperäinen mahti lannisti hänen voimansa, ja päästäkseen jälleen entiselleen palasi hän metsään.
Köynnöskasvit sulkivat häneltä tien; kun hän iski niitä poikki miekallaan, puikahti äkkiä näätä hänen jalkojensa välistä, pantteri hypähti hänen olkansa ylitse ja käärme kiemurteli pitkin saarnipuun oksia.
Lehdikössä oli naakka, joka katseli Julianusta, ja siellä täällä tuikki oksien välissä säihkyviä pilkkuja, ikäänkuin taivaankansi olisi pudotellut metsään kaikki tähtensä. Ne olivat metsäkissojen, oravien, pöllöjen, papukaijojen ja apinain silmiä.
Julianus tähtäsi niitä kohti nuolensa, jotka sulkineen tarttuivat oksiin kuin valkeat perhoset. Hän heitti niitä kivillä, mutta kivet putoilivat maahan koskematta niihin. Hän sadatteli itseään, olisi tahtonut tapella, kiroili ja oli pakahtua raivosta.