"Niinpä, me olemme hänen vanhempansa!" Ja he istahtivat kovasti uupuneina ponnistuksistaan.

Ei mikään todistanut nuorelle vaimolle, että hänen puolisonsa olisi heidän poikansa.

He antoivat siitä todistuskappaleita selittämällä muutamia omituisia merkkejä, joita Julianuksella oli ihossaan. Silloin hyppäsi linnanrouva vuoteestaan, kutsui palvelijansa, ja heille tarjottiin ateria.

Vaikkakin heillä oli kova nälkä, eivät he voineet syödä, ja linnanrouva huomasi syrjästä kuinka heidän luisevat kätensä vapisivat, kun he tarttuivat pikariinsa.

He kyselivät lukemattomia asioita Julianuksesta. Linnanrouva vastasi kaikkiin, mutta varoi mainitsemasta mitään siitä surullisesta asiasta, joka koski heitä.

He olivat lähteneet linnastaan, koska heidän poikansa ei ollut palannut; ja he olivat kulkeneet useita vuosia hämärien viittauksien mukaan kadottamatta toivoaan. Niin paljon rahaa oli kulunut jokien ylikulkuihin ja majataloihin, ruhtinasten veroituksiin ja vorojen anastuksiin, että heidän kukkaronsa oli tyhjä ja että heidän nyt täytyi kerjätä. Mutta vähät siitä, kun nyt pian saivat tilaisuuden syleillä poikaansa. He ylistivät onnelliseksi häntä, jolla oli niin hyvä vaimo, eivätkä lakanneet tätä katselemasta ja suutelemasta.

Huoneiston rikkaus kummastutti heitä suuresti; ja vanhus kysyi tarkasteltuaan seiniä, minkätähden heillä oli Lännen keisarin vaakuna. Linnanrouva vastasi: "Hän on minun isäni." Silloin säpsähti vanhus muistaen maankiertäjän ennustuksen, ja vanha äiti ajatteli erakon sanoja. Epäilemättä hänen poikansa kunnia ei ollut muuta kuin ikuisen kirkkauden aamuruskoa; ja molemmat jäivät sanattomina seisomaan pöydällä palavien kynttiläin valossa.

He olivat varmaankin olleet hyvin kauniita nuoruudessaan. Äidillä oli vielä paksu tukka, jonka hienot suortuvat putoilivat kuin lumi poskille; isä komeine ryhtineen ja suurine partoineen muistutti kirkon kuvapatsasta. Julianuksen vaimo kehoitti heitä menemään levolle eikä odottamaan poikaansa. Hän jätti heille oman vuoteensa; sitten sulki hän ikkunaristikon; he vaipuivat uneen. Päivä alkoi jo valjeta, ja ikkunan takana pienet linnut rupesivat laulamaan.

Julianus oli jättänyt linnan puiston ja kuljeskeli nyt metsässä kevein askelin nauttien nurmen pehmeydestä ja ilman lauhkeudesta.

Puiden varjot laskeutuivat sammalille. Toisinaan muodosti kuu valkeita täpliään aukeisiin paikkoihin ja hän epäröi kulkea eteenpäin luullen näkevänsä vesilammikon tai tyynten merten pinnan sekaantuvan ruohon väriin. Kaikkialla vallitsi suuri hiljaisuus, eikä hän nähnyt yhtään niistä eläimistä, jotka joku hetki sitten olivat harhailleet hänen linnansa ympärillä.